XXXVI

ERIPURAISUUDEN OMENA

Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi — rippituolin liukkaan seinämän kautta.

"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"

Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan — tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa — sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.

Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.

Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys — kiireinen, ujo.

Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista — se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.

Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan — kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna — huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.

Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.

Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.

Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.

Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.

Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?

Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia — suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.

Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.

"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."

Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.

Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.

Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.

Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä — tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.

Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?

Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.

Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!

Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.

Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.

Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa — hänen järjestelmänsä pukinsorkan — empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.

Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta, ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia. Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin: "P.C.D.E:ltä L—y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.

Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä, vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille, suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli hyydyttänyt luitteni ytimet.

Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.

Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.

Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.

Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin, vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan, ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.

Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.

Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa, hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä. Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen nytkin, kun käytävä oli märkä.

Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja — käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni — liehutti tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin lattiaa.

Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de Bassompierreä — anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se johtui ehdottomasti mieleeni.

Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen, ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.

Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:

"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele kylliksi?"

Vastasin lukeneeni sen.

Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä, jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti, niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä — oli harrasta pyyntöä — oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.

Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan. Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni oli aina tylsä — ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni — puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.

"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."

Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.

Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.

Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.

Oliko se liikuttanut minua?

"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."

(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin — ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa — oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.

"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut — en hituistakaan."

Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.

Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:

"Sanokaa, pikku sisar — puhukaa suoraan — mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"

Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.

"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen — veli — ystävä — en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää — tunnen että toivon teille hyvää — mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."

"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."

"Se on teidän uskontonne — teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä — isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä — mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken — kun puhuitte tuosta kirjasesta — hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."

"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta — entä sitten?"

"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"[112]

"Monsieur, en minä halveksi sitä — en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."

"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella — onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa — oma juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa — ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa — so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta — niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja — so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot eivät olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää — sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen — että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita — vieläpä antaa synninpäästön papeille!

<tb>

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta — sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa — juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset — miehet ja naiset — epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa — silloin sanoin ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta — kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa — en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni — kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni — silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin — silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: 'O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"[113]

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla — miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"