XXXVIII
PILVIÄ
Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon, niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja, vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven, jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa, joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen. Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat: "Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."
Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.
Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu, aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat, kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.
Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.
Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:
"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."
Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.
"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket hyödyllisesti."
"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista, sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."
Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja poistui.
Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että muutamat oppilaat itkivät.
Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi. Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti, puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän. Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan, vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.
Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään heistä — painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.
Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää. Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen. Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien, oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän, jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.
He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten — että hän lähtisi Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.
Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen velvollisuutensa.
Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.
"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. Miksi on hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.
Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin paljon kuin halutti. Mitä hän välitti siitä, tuliko professori näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?
Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen omiaan. Sitä juuri luulinkin.
"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe" lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.
Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin, hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi. Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui, yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.
Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys, joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: "Il est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur!"[115]
Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.
"Bonne petite amie!" hän sanoi pehmeästi. "Douce consolatrice!"[116] Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?
Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt. Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua — naisen ja papin — madame Beckin ja isä Silaksen.
Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään — ei mitään, vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi vain lujemmin ja kiinteämmin.
Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta. Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä — muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.
Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan saisi nähdä häntä.
Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa. Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.
Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta, sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.
Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa — kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he eivät voineet, he eivät tahtoneet yksissä neuvoin piirittää madame Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin he osasivat rakastaa — mutta mitä sitten on laumojen rakkaus?
Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa, kutsua — sellaisiin ei minulla ollut kykyä.
Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta — hiljaisena ja liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.
Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan. Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni. Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä, kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa. Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen tärkeyden ja oman liikutuksensa.
Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan, vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän sulkea pois äänet? Mitkä äänet?
Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni — askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine — toimien epäilemättä määräysten mukaan — oli estänyt moisen hälytyksen. Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.
"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.
Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.
"He panevat työnsä pois", sanoi madame.
Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo äkillinen hiljaisuus — tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?
"Odottakaa, madame — minä tahdon nähdä mitä siellä on."
Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua, nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin portaiden viimeisellä askelmalla.
"Tuletteko mukaan?" kysyin.
"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä — ilme verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen, emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.
Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.
Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi, puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea. Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron — niin juhlallisen ja pitkäaikaisen — hetkellä.
Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina, minun tuli hirveän paha olla.
Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon. Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen lamaannukseni — sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa, saattoi hänet kiireisesti ovelle — lasiovelle joka avautui puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen — jospa vain olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä, puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi, niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.
Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin seuraavan minuutin suhteen — kuvaamaton tuska sietämättömän tappion johdosta. Mitä minun piti tehdä, oi, mitä minun piti tehdä, kun koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta sydämestäni?
Mitä olisin tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö — koulun pienin — yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.
"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä. Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."
Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:
"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille, mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti. Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. — PAUL."
"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, minä kyllä olin valmis, mutta voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt, vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko — Apollyon istui hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?
Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi, vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.
Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan — seisoo siinä loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden, puhuu — liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus — pahempi lahja kuin epätoivo.
Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet — kuin hattarat myrskyn edellä.
Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea, sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.
Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt, joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.
En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa. Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen pituutta. Siellä kävelin ja siellä — kun olin varma siitä että koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani — siellä vihdoinkin itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni, ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?
Pian yhdentoista jälkeen — hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella — ovi aukeni — hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan, liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.
"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon sääntöjä on jo liian kauan rikottu."
Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän tuli tielleni, työnsin hänet pois.
"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.
"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä taluttaa minua."
"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."
"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi, ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä — ja ehkä teillä onkin — ei, minä tiedän että teillä on — käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista varastoistanne. Jättäkää minut nyt. Jättäkää minut, minä sanon!"
"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess, minun täytyy lähettää Goton."
"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, teidän kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja lamaannutatte."
"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."
"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin — en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että — paitsi alempiensa seurassa — hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän oli minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.
Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt — hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt — hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.
Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.
Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.
Se yö kului: kaikkien öiden — myös tähdettömän yön ennen loppua — täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla — se oli hetki jolloin talo herätettiin — menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.
Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua — sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.
"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?
"Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.
Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa — hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty — sitä ei ollut huomattu — että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" — "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" — sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.
Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi — päänsäryksi — ja minä hyväksyin nimityksen.
Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi — julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret — naisen kateus ja papin tekopyhyys — eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen — kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.
Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana — hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen — parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä — sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) — niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi — valitukset hänen omasta päänsärystään — vahvisti päätökseni pian.
Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani — kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon — join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.
"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.
Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.
Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias — se sivuutti levottoman.
Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus — omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.
"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä minun tahtoni vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."
"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle — omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään — verrattoman kauniin kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.
Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen, viileyteen ja loistoon.
Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli suuri kivinen vesisäiliö — sen säiliön tunsin, sen vieressä olin usein seisonut — se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina — puistoon ei voinut päästä.
Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa — kiihdyksissä kiireestä kantapäähän — mitä muutakaan voin tehdä kuin pukeutua?
Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut mitään pääsyä puistoon?
Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen silloin mitään huomiota, raon aitauksessa — siitä oli särkynyt yksi säle. Nyt näin tämän raon muistissani — näin hyvin selvästi — ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä minun — kuutamoinen, keskiöinen puisto!
Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!
Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello — mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien numeroiden näkyä varsin selvästi.
Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain. Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon — minä olen nelikulmaisessa eteisessä.
Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen. Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä. Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.
Hiljaa! — kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa — ääntä jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen — oi, minä menen! Mikäpä voisi estää minua pääsemästä vapauteen?
Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini. Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä kadulla — ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni, sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.
Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin, en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta maailmalta. Puistokin on hiljainen — minä tiedän, että kuoleman kuulaus vallitsee kaikkialla siellä — lähden kuitenkin puistoon.
Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen. Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto raikui lähempää — minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.
Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä, kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston olla varjoisa ja rauhallinen — siellä ei ainakaan ole soihtuja, lamppuja eikä väkijoukkoja.
Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa, arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä. Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut säteilynsä — valo joka loisti hänen silmissään, oli lähtöisin Grahamin silmistä.
Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä, ja minä seurasin heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin, kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin heitä varovasti tämän kaaren alitse — missä olivat he, missä olin minä?
Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta — alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto tulvillaan Egyptin ihmeitä.
Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani — sen avain keksitty ja harhaluulot poistettu — vaikka nopeasti tajusinkin näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen — aineet, maalit ja pahvit — nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan — juhlaan jota luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä keskiyöllä.
Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa, jonkinlaista taistelua kaduilla — hälinää — juoksua edestakaisin, katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen, paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille, koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.
Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi — kadotin näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike epämääräinen, joka ääni kaikumainen — puoliksi ilkkuva ja epävarma. Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.
Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin, ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa. Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan. Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten tavoin — ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut naamioituna.
Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join kevyttä yöilmaa — paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin lyönyt kättä niiden kanssa — mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.
Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla. Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.
Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut, jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi — sellainen ääni, joka kenties todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.
Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita — tunsin pasuunan, torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot olisivat ruvenneet laulamaan.
Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta kohden — eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti hurja metsästäjäkuoro — yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.
Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.
Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla yksin — aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.
"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni. Kuka uskalsi puhutella minua, olentoa joka ei ollut juuri seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin vastaamaan. Näin miehen — porvarin — ensi näkemältä ventovieraan, mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi — kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta, joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa. Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla, ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä kohtaan.
Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan, tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia. Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle, mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään, tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä ja luki lehtensä Miret'n myymälässä — noiden kahden täytyi sopia yhteen.
En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla — jos minua olisi haluttanut ojentaa se — istui keijukaiskuningatarta muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä, että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.
Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:
"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä, jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän olisi niin nauttinut."
"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."
Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de Bassompierre ei tuntenut hyvin minua, mutta minä tunsin hänet ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa. Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet. Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko, tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan ilmeen — miksi hän siis keskitti kaiken minuun — ahdisti minua tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne alas, hän ei varmaankaan voinut tuntea minua: minä kumarruin, käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin lähestymään — kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena — kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä. Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään, vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero, jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle paikan — paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna — mutta jos se olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi mahtunut kokonainen sotajoukko.
Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin, tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut nähnyt kasvojani.
Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä, laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään. Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.
Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi tunkeutua taajempaan tungokseen.
Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki — penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä. Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä tyttöä.
Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään, tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy — koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin — ja Désirée Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se saavutti huippunsa.
Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi, kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu — siinä seisoi tuoreena ja komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.
Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa keskiyöllä!
Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan. Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan — vaikken sillä hetkellä erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen — että usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin. Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi — laajasti joskin salaisesti — höystää elämäänsä suuren maailman herkkupaloilla.
Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint, siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen — tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata. Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja — liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin pilvettyivät, milloin säteilivät — kasvoja jotka oli poistettu minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin — tuo Josef Emanuel — tuo rauhan mies — muistutti minun silmissäni tulista veljeään.
Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään. Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas. Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana. Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli joukoittain pappeja sinä yönä.
Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli. Tuolla maalaisella penkillä istui jokin — se oli omituinen möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä. Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä, ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään, että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta kepistään.
Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas — koko salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.