NELJÄS LUKU.
Kolme kärsimystä.
Näin kasvoi perintöruhtinas hovin piirissä mieheksi. Ei hän vielä tietänyt, miltä oikea mailma näyttää. Kuningas puolestansa pelkäsi hänen mailmaan kyllästyvän ja runsaasti tarjolla piti mailman riemuja, niin ettei hänellä vielä ollut aikaa huomata ihmiselämän kurjuutta.
Mutta vaikka perintöruhtinaalla oli runsaasti aistillista nautintoa tarjolla, oli sydämessään kuitenkin yhä rauhattomampi olo. Hiljaisuudessa ihmiselämän tarkoitusta miettien hän monasti yönsä puolille kulutti. Iltamyöhään, kun ihmishyörinä lakkasi ja hovi äänettömänä oli, hän kuun valossa puutarhan perälle vetäytyen yksinään hartaasen uinailuun vaipui: “Ah, tämmöistäkö ihmiselämä on? Kuu kasvaa ja vähenee, vuoden ajat vaihtelevat. Liekö ihmiselämä yksin paljasta keväimen hurmaavaa riemua? Olen kuninkaaksi syntynyt ja hovissa kasvanut. Semmoistako mailma yleensä lienee, ja semmoisiako ihmiset? Huolettomana täällä leikin, mutta mikä lienee matkan päämäärä? Nykyisessä mailmassa jo on paljon ihmisiä ja heidän välillään monet arvon eroitukset. Mutta kun toiseen mailmaan siirrytään ja yhä toistamiseen synnytään, niin tokkohan näin milloinkaan loppuun päästänee? Eiköhän ihmisellä tässä asemassansa ole mitään tehtävää?”
Syvissä ajatuksissansa sattui perintöruhtinas näin koskettamaan elämän pääkysymystä, ja samalla heräsi hänessä kiihkeä halu päästä hovista tosi mailmaa näkemään. Kun kuningas tästä kuuli, niin käski hän virkamiehensä laittamaan helmivaunut kuntoon, loistavan seurueen valitsemaan, linnan päätien tasottamaan, lian poistamaan, häätämään tieltä vanhukset, sairaat tai muuten kurjan näköiset ihmiset, jotka voisivat hänen hellätunteisen poikansa sääliä herättää, ja tien viereiset asunnot koristamaan. Kun kaikki oli valmista lähti perintöruhtinaan komea nelivaljakko loistavine seurueinensa linnan itäisestä portista. Hänen seuralaisensa olivat kaikki nuoria, rusoposkisia miehiä ja naisia, loistavissa puvuissansa kimelteleviä kuin tähdet ja kauniita kuin kukkaset. Tien vierustan verhosivat kallisarvoiset kankaat, jotka liehuivat kevättuulessa. Katselijoita oli tiepuolet täynnä. Tervehdys- ja ilohuudot koskena kuohuivat. Kaukaistenkin kaupunkien ja kylien asujamet, jotka ihailivat mainehikasta perintöruhtinastansa, läheisistä puhumattakaan, tulivat nyt retkestä huhun kuultuaan myöskin kilvassa tien varrelle käsi otsallansa tätä harvinaista loistokulkuetta tervehtimään.
Mutta äkkiä ilmestyi tien ääreen yksi vanhus. Perintöruhtinas kysyi ihmeissään ajuriltansa: “Mikä ihminen tuo tuollainen on? Pää hänellä on valkoinen, silmät himmeät, selkä kumarassa, ruumiinsa vapisee, sauvansa nojalla vaivoin kulkemaan pääsee. Onko hän taivaan tahdosta tuollaiseksi syntynyt?’ Kun ajuri tämän kysymyksen kuuli, oli hän tuokion kahden vaiheilla, mutta vastasi vihdoin: "Ukko on ikäloppu, elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänkin oli varmaan nuorena punaposkinen ja sorea mies ja vietti elonsa keväimen aistillisia himoja tyydytellen, mutta nyt on ikänsä loppumaisillaan, elonsa vaivalloinen ja iloton”. Ajurin sanat kuultuaan huokasi Siddhaarta pitkään ja kysyi vielä: “Hän yksinkö on noin vanhennut, vai vanhenemmeko me muutkin?” Ajuri vastasi: “Ah, kuinka hän yksin vanhennut olisi! ‘ Se on kaikkien ihmisten kohtalo". Nyt Siddhaarta liikutuksesta värisi ja pää kumarassa näytti syvästi jotakin ajattelevan. “Elon päivä kiirehtää iltaansa. Vanhuuden raihnaus on pian käsillä. Ei ole aikaa mailman riemuihin! Omin silmin olen sen nyt nähdä saanut, ja sydämeni on kuin unesta herännyt”! Näin hän ajatteli ja käski ajurinsa heti paluumatkalle kääntymään sanoen: “Vanhuuden raihnainen aika on kumminkin kohta tulossa; mitä iloa niin ollen kaduista ja puistikoista olisi!” Nähdessään perintöruhtinaan surumielisiin ajatuksiin vaipuneena, tulivat virkamiehet levottomiksi, ja ajuri käskyn saatuaan ajoi taas nelivaljakon linnan portista sisään. Mutta perintöruhtinas nuorella iällänsä mietti vanhuuden surkeutta. Hänen sydämensä valtasi tykkänään ihmiselämän kurjuuden tunne. Verrattoman muhkea ja kaunis Kapilan linnakin oli hänestä muuttuvinaan tyhjäksi hautakammioksi.
Kun kuningas kuuli, että perintöruhtinaan ilahuttamiseksi aijottu huviretki päinvastoin oli häntä murehduttanut, niin suunnitteli hän toisen retken linnan lännenpuoleisesta portista. Seurueen komeus oli entistäkin uhkeampi. Mutta äkkiarvaamatta kohdattiin sairas ihminen. Tämäpä oli surkean näköinen. Hänen ruumiinsa oli laiha, vatsansa vain pullistunut; hengitti vaikeasti, ja jaloilleen kykenemättä mateli maassa ihmisiltä almuja anellen. Hänet nähdessään kysyi perintöruhtinas ajuriltaan: “Mikä tuo tuollainen ihminen on? Vai onko muitakin sellaisia?” Ajuri vastasi: “Hän on sairas. Hänen ruumiinsa on epäkunnossa, hänen kurjuutensa sietämätön. Kelle tahansa näin käydä voipi, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen, köyhä tai rikas. Ja kumminkin sanotaan tätä tämmöistä mailmaa taivaan pojaksi!” Siddhaarta tuli kovin liikutetuksi. Ihmiselon katoavaisuuden tunne valtasi hänet. “Oi, tyhmiä ihmisolentoja! Sairauden päivät saattavat äkkiarvaamatta heidät kohdata. Tänään ehkä tuoksuavassa kammiossaan lepäävät, huomenna jossakin kuivana luuna venyvät. Siitä huolimatta he vielä mailman loistoa tavoittelevat, huvituksissa päivänsä kuluttavat! Kummoinen ajattelemattomuus!” Heti palautti hän vaunut ja ajoi murhemielin hoviin takaisin. Näytti siltä kuin olisi hän aimo iskun saanut. 36 Kun kuningas kuuli, että poikansa iloitsematta palasi, nuhteli hän ankarasti palvelijoita ja tienvartijoita, parahat kaunotar-aarteensa kokosi, ne hänelle seuraksi antoi, kaikin mokomin kokien haihduttaa hänen surumieltänsä. Mutta kun Siddhaarta näki rusoposket, muisti hän harmaita hiuksia. Kiemailua nähdessään, ajatteli hän sairautta. Ei kauniit kasvot häntä miellyttäneet, ei leikkipuheet naurattaneet. Herkut eivät hänestä miltään maistuneet. Ei mikään kyennyt hänen mieltänsä ilahuttamaan. Kuningas tahtoi sentähden, että poikansa uuden huvimatkan tekisi, ja koska edellisillä kerroilla, idän ja lännen porteista lähdettäissä, oli ikävyyksiä sattunut, niin käski hän nyt eteläistä porttia koettamaan. Hän parannutti tien, laitatti rakennukset, ja entistä ankarammin käski tieltä poistamaan kaiken, mikä vain rumaa ja likaista oli. Mutta ihme kuitenkin, äkkiä tuli perintöruhtinaan näkyville neljä miestä paaria kantaen! Siddhaarta kysyi ajuriltaan: “Mitkä paarit nuo ovat? Liput ja kukat ovat kyllä somia, mutta saattajat murheellisen näköisiä. Muutamat hiukset hajallaan kulkiessaan vaikertelevat”. Ajuri vastasi: “Paarilla on ruumis. Siitä on jo elämä loppunut, henki kauaksi erkaantunut ja paljas ruumis vain jälelle jäänyt. Sukulaiset ja tuttavat ne kovassa kaipauksessaan noin murehtivat ja itkevät”. Siddhaarta vapisi, heittäytyi vaunun permannolle ja sanoi syvästi huoaten: “Ah, kuinka ajattelemattomia ihmiset ovat! Kaikkienhan on kuoleminen. Ei kukaan sitä välttää voi. Miksi siis kuolemaan valmistautuminen niin huolimatta jätetään? Oi, kauheata! Lyhyt-aikainen on ihmis-elämä, ukontulen, kiven kipinän kaltainen! Mitä minä huvimatkoista!” Hän komensi palaamaan. Mutta seuralaiset pelkäsivät kuninkaan vihaa eivätkä kohta sitä käskyä totelleet, vaan kiireesti hevosia karauttaen kotvan kuluttua saapuivat puistoon, joka oli matkan pääksi määrätty.
Puisto oli Kapilavastun muurien ulkopuolella. Sinne oli kuningas rakennuttanut huvilan, kauniita puita ja tuoksuvia kukkia istuttanut, merkillisiä lintuja ja ihmeellisiä eläimiä koonnut. Puiston läpi juoksi puro, kirkas ja viileä. Lintujen laulu ja tuulen suhina tarjosivat luontaista soitantoa. Hyvä tuoksu nenähän tunki, loistava luonto viehätti silmiä. Tokko lienee muinais-ajan Tennandan mainio puutarha sellainen ollut!
Kun perintöruhtinaan vaunut puistoon saapuivat, tuli, kuten suunniteltu oli, loistava pukuinen, usean sadan lukuinen hovinaisparvi häntä vastaan. Perintöruhtinasta ilahuttaaksensa nämä kilvassa viehätyskykyänsä koettivat, lemmensilmäyksiä heittelivät, somia vartaloitaan näyttelivät. Tätä ennen oli nimittäin eräs bramanasukuinen, Udai niminen mies, jota kuningas käytti puheniekkanansa, kerran kuninkaan käskystä hovinaisille puhunut: “Te olette kaikki verrattomia kaunottaria; yksi silmän-iskunne tai hymynne jo miehen sydämen valloittaa. Miksi ette perintöruhtinasta viehättämään kykene? Vaikka hän onkin laajaoppinen, korkeatietoinen ja aina vaipuneena syviin aatoksiin, niin mies on hänkin. Miksei siis voisi teidän soma vartalonne ja miellyttävä olentonne hänenkin tunteitansa liikuttaa? Ennen muinoin hurmasi Sondari prinsessa hurskaan erakon rakkauden poluille lankeemaan. Bidsibabon erakon kymmenen tuhattavuotinen hurskauden harjoitus myöskin taivaan-immen takia yhtenä päivänä hukkaan meni. Tästä näkyy, kuinka valtava on kauneuden mahti. Vaikka nyt perintöruhtinas olisi kuinka vakaa, ja hyveensä kuinka puhtoinen, niin mitenkä voisi hän vastustaa naisen valtakuntia keikahuttavaa hymyä!” Kun naisparvi nämä Udain sanat kuuli, niin kaikki ilosta hyppivät ja odottivat aikaa, jolloin heidän sopisi voimaansa koettaa. Nyt perintöruhtinaan huvimatkalla he siis parahansa panivat ja yrittivät vieroittaa häntä hurskaista ajatuksistansa. Mutta perintöruhtinas oli horjumaton kuin kallio; näytti siltä kuin olisi hän keskellä lohikäärmeitten ja norsujen laumaakin tyyneenä istunut. Naiset hänen ympärillään parveilivat, hänelle itseään koristelivat, hänen nähtensä käsiään ja jalkojaan pesivät, tanssivat, nauroivat, pakisivat, silmäkulmiaan nostelivat, hampaitaan näyttelivät, helosilmin silmäilivät, korvaan kuiskuttelivat, rahvaan leikkejä osoittelivat, lemmenkaskuja kertoilivat, outoja liikkeitä tekivät, kaikin keinoin perintöruhtinasta viehättääkseen ponnistelivat.
Mutta se oli turhaa vaivaa. Perintöruhtinas katseli äänetönnä hiljakseen naisten elämöimistä ja huokasi raskaasti: "Oi, kauheata kiusaamista! Pitkältäkö kevään vihreyttä kestää! Minne luulette nuoret päätyvänne mielettömässä nautinnonhimossanne, helminauhoinenne, komeine pukuinenne, värituoksuinenne ja kilpikonnanluisine koristeinenne? Voi kuitenkin ihmistä! Kevään kukoistuksessa ollen ei hän muista, että syksyllä kaikki kuihtuu! Kun vanhuus, sairaus ja kuolema hänet äkkiä saavuttavat, mikä silloin neuvoksi tulee?"
Silloin tuli Udaikin seurueesen. Hän näki, etteivät naisetkaan kyenneet miellyttävyydellään perintöruhtinasta viehättämään, ja kun hän ennakolta oli kuninkaalta sellaisen käskyn saanut, astui hän nyt esiin ja puhui Siddhaartalle: “Lyhyt on ihmisen kukoistusaika! Milloinka riemuitsisimme, ellemme nuorna ollessamme? On suorastaan paheksuttavaa, ellei niin älykäs ja kaunis mies kuin sinäkin, perintöruhtinas, voi nauttia äänen suloudesta eikä värin kauneudesta. Suloinen ääni ja kaunis väri ihan luonnollisesti ihmistä miellyttää. Taisjaku, Kudon ja Barada, nuo suuret erakotkaan eivät kauneuden viehätystä välttää voineet. Miksikä vain sinä, perintöruhtinas, muista eroisit? Mikset heitä alakuloisuuttasi ja iloitse kuin muutkin? Voisiko pikkuinen ruumiin nautinto silloin tällöin olla suuren miehen autuuden käsitykselle esteeksi”. Perintöruhtinas kuuli Udain älykkäät sanat ja sanoi hänelle hymyillen: “Olen iloinen, että minua niin hellästi rakastat. Mutta toden totta sanon sinulle: Kaikki mailman ilo on katoavaista. Ellei olisi vanhuuden, kivun ja kuoleman kolmea kärsimystä, elleivät rusoposket koskaan kalpenisi eikä kevätkukat milloinkaan lakastuisi, niin minäkin toisten kanssa riemuitsisin. Jos saataisiin naisten väri alati tuoreena säilymään, en minäkään vaikeroiden suotta vitkastelisi. Mutta ihmiselämää haittaavat vanhuus, kipu ja kuolema. Turhanaikaisiin aistillisiin nautintoihin takertuen elämme huolettomina aamulla iltaa ajattelematta. Äkkiarvaamatta kohtaavat sitten meitä nuo kolme kärsimystä, ja me jäämme neuvottomiksi. Sinun luettelemasi erakot ovat langenneita mailman ihmisiä. En tunne syytä, miksi heitä arvossa pitäisin. Voi, mailma on vain suurten vaivojen keräelmä: miksi kehoitat minua niiden valtoihin lankeamaan? Kauheita ovat vanhuuden, kivun ja kuoleman vaivat! Ne eivät minulle yön lepoakaan salli. Mistä saisin aikaa aistillisiin himoihin hurmaantua ja hetken nautintoja tavoitella?” Sanansa olivat vihlovat, sydämen lävistävät. Ei Udaikaan kyennyt vastaamaan, vaan poistui hämillään. Hovinaiset myöskin häpeillen soittoja tanssitamineinensa linnaan palasivat Oli iltahämärä, linnut laulamasta lakkasivat, ja iltatuuli surumielisesti puiden oksissa suhisi. Äskeinen tanssikenttä oli nyt autio. Hautuumaan hiljaisuus vallitsi siellä. Arvaamme, että perintöruhtinaan tunnelma oli nyt entistäkin alakuloisempi.
Kuningas kuuli, ettei poikansa vieläkään ollut surumielisyydestään päässyt, ja kovin sitä murehti. Neuvonantajansa keräten hän parannuskeinoa kysyi. Mutta kaikki neuvoivat aistillisilla nautinnoilla häntä viihdyttämään kuten ennenkin. Viisas Udaikin oli nyt neuvotonna.