SEITSEMÄS LUKU.
Tjanna ja Kantaka.
Kun Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas olivat kulkeneet noin kaksikymmentä penikulmaa tulivat he päivän nousun aikana lounaassa sijaitsevan Minikan kylän kautta metsään, jossa Bakkaba-erakko asui. Metsä oli avara, puut puhtoisia, linnut ja eläimet kesyttyneitä. Tämän perintöruhtinas itsekseen iloiten otti hyväksi merkiksi ja ajatteli: “Tuo erakko on varmaan oleva hyödyksi minulle autuuden tien käsittämisessä”. Hän astui alas hevosen selästä ja kädellään sen päätä sivellen hellästi puheli: “Nyt on sinun suuri tehtäväsi suoritettu. Palaa nyt linnaan ja päätä taivaan säätämä vuosiesi määrä! Minä taas rupean erakon tärkeään tehtävään. Että olet minun tähteni tämän pitkän matkan juossut, sen minä ijäti olen ansioksesi lukeva. Kantaka! Älä sure! Älä vaikeroi! Älä itke! Kun isäntäsi, jota kannoit, kerran työstänsä hedelmän niittää ja tulee koko mailman herraksi, niin antaa hän sinulle makeata kastetta juodaksesi“. Valko pää kumarassa kuunteli rauhallisena perintöruhtinaan sanoja.
Sitten hän puhui Tjannalle sanoen: “Uskollinen palvelijani! Nyt on sinun toimesi tehty. Mitenkä sinun rakkautesi ja uutteruutesi palkitsisin! Nyt minä jätän mailman loiston ja antaudun autuuden tietä oppimaan. Kun kotia palaat ja tästä isälleni ja sukulaisilleni ilmoitat, niin sano, että minulla on semmoinen aikomus ja etteivät he minun tähteni huolehdi. Puolisoni on jo pojan synnyttänyt. Hän tulkoon minun sijassani perilliseksi. Kunnioittakaa te kuningasta ja hänen virkamiehiänsä, olkaa uutterat maan hallinnossa! Ei minulla nyt ole paljon sanottavaa. Palaa sinä kiireesti hevoisinesi sanaa viemään!” Näin sanoessaan riisui hän jalokivillä koristetut vaatteensa ja ruununsa ja pukeutui sen sijaan halpa-arvoiseen, yksinkertaiseen, mustaan pukuun, leikkasi hiuksensa, miekkansa irroitti, paljasti kätensä ja jalkansa ja käski Tjannan viemään pukunsa, ruununsa, hiuksensa ja miekkansa takaisin sanoen: “Tästä alkaen olen minä vain toimeton erakkojen oppilas. Mitä siis ruunulla ja komealla puvulla tekisin? Tjanna! Älä itke sitä, että muotoni halventunut on! Sillä koko mailma on vielä minun omakseni tuleva”. Ah, eilen komea perintöruhtinas, nyt turvaton erakko parka! Kuinka suuri, säälittävä muutos!
Tjanna raukka nyyhkytteli kauvan ja sanoi: “Voi, mitä olisi minun tehtävä? Eilen illalla unipäissä tänne juoksin, mutta nyt kun erota pitäisi, tuntuu mahdottomalta yksin palata. Perintöruhtinas, olet hovin sopukassa mieheksi varttunut! Ruumiisi on hento, luontosi heikko; mitenkä voisit kestää monenvuotista itsesi kidutusta tuulessa ja sateessa? Ja vaikka autuuden saavuttamiseksi itsesi uhraisitkin, mutta kun samalla vanha kuningas kadottaa poikansa, perintöruhtinatar puolisonsa, prinssi isänsä, Kapilan kansa viisaan kuninkaan! Ajattele toki, perintöruhtinas, paremmin asiata! Käyhän vielä pukeutuminen tähän komeaan pukuun ja jalokiviseen ruunuun! Miksi Tjanna herratonta hevoista taluttaen palaisi!” Sydämen pohjasta tuli jokainen hänen sanansa, ja kyynelten loputtua hän itki verta. Tyynnyttääkseen häntä selitti perintöruhtinas mailman kulkua ja osoitti, kuinka syntyminen ja kuoleminen, yhtyminen ja eroaminen ovat ainaisia tapahtumia. Vihdoin jäi Tjanna sanattomaksi, tukahutti kyyneleensä, nousi seisaalle ja koki käskyä totellaksensa tarttua Kantakan suitsiin. Mutta valko laskeutui polvilleen perintöruhtinaan eteen, ei noussut ylös, vaan nuoleskeli hänen jalkojaan ja näytti pitkään huoaten myöskin tahtovan suruansa ilmaista. Mutta perintöruhtinas nousi seisaalle, pudisti tomun vaatteistansa ja lähti menemään heittäen Tjannalle ja Kantakalle viimeiset jäähyväiset. Tjanna koki tarttua hänen vaatteesensa, mutta ei ylettynyt. Silmät täynnä kyyneliä katseli hän perintöruhtinaan menoa. Perintöruhtinas etääntyi ja vartalonsa yhä pieneni. Tjanna kohotti kätensä, nousi varpailleen ja huusi perintöruhtinasta, mutta metsän kaiku vain siihen vastasi. Etäälle puitten varjoon hämärtyi perintöruhtinaan vartalo. Valko myöskin tätä katsellessansa käänteli päätänsä ja hirnahteli. Suruun sortumaisillaan syleili Tjanna valkon kaulaa ja itki, mutta perintöruhtinas eteni vähitellen näkymättömiin. Kauvan Tjanna vielä kumartelihe ja kääntelihe häntä nähdäkseen.
Sitten hän kuin mielenhäiriössä, älynsä menettäneenä, viskautui maahan, nousi ylös ja taas viskautui, kunnes hän katuen ja vaikerrellen lähti paluumatkalle.