TOINEN LUKU.
Buddhan syntymä.
Kapilan kuningas Suttodana, tämän sekä älystä että urheudesta, onnesta ja hyveistä yhtä rikkaan ihmeaikansa kuulu valtijas, piti kansansa kurissa ja maansa hyvässä rauhassa. Kuningattaren nimi oli Maaja. Hänen kauneutensa kukkia häpäisi, sydämensä oli ulpukkaakin puhtaampi. Taivaan armon ja maan suosion vallitessa kuningas ja kuningatar kansan ylistysvirsien keskellä onnen päiviä viettivät.
Tapahtuipa sitten yhtenä vuonna huhtikuun seutuvilla, kun kevät juuri teki lähtöänsä, että kuningatar istui yksinänsä hovintakaisen puutarhan suruttoman puun alla.
Kun hän siinä heleän päivän paisteessa kylpien kevään menoa surkutteli, niin — uni se ei ollut, ei näkykään — kaunoinen valkonorsu majautui hänen kohtuunsa. Kun hän sen huomasi, niin tuntui kuin olisi äkkiä unesta herännyt, ruumis taikalähteessä peseytynyt; ilon hurmaus oli tavaton. Tästä kuningatar tuli raskaaksi.
Nytpä alkoi Kapilassa ihmeinen onnen aika. Koko maassa ei tapaturmaa kuulunut. Ja kerrotaan, että taivaasta kuului suloinen soitto, palatsissa silkkiverhot leyhähtelivät. Tulipa näin seuraavan vuoden helmikuu, jolloin kuningatar tunsi synnytys-aikansa lähenevän. Indian tavan mukaan sai hän palata vanhempainsa kotiin. Mutta kun hän kulki Lumbinin puutarhan ohi, tuli äkkiarvaamatta synnytyshetki. Kiireesti laitti hän rimpaipuun alle itselleen sijan. Suuri kirkkaus loisti taivaan ja maan välillä. Ihana rummunsoitto kaikui kautta avaruuden. Ja helmen kaltainen poikanen putkahti esiin kuningattaren kohdun oikealta puolelta. Tämäpä oli kaikkien aikakausien opettaja, mailman vapahtaja, suuri, pyhä Buddha.
Taivas suvaitsi kaikenlaisilla enteillä tapahtuman tärkeyttä ilmaista. Lotuskukkia putoili siroittelihe maahan. Kun ihminen niihin koski, niin sulohurmaus läpi ruumiin sävähti. Aurinko ja kuu tapansa mukaan kulkivat, mutta niiden loiste oli entistä kirkkaampi. Kaikki valot ja tulet sytykkeittä ja öljyttäkin yhä vain kirkkaammin paloivat. Puhtolähteet itsestään maasta pulpahtelivat. Lumbinin puutarhan päälle taivaan soittajajoukko pilven tavoin kerääntyi. Puut äkkiä kaikki kukkaan puhkesivat. Väärintekijäkin laupean mielen sai. Sairauttaan kituvat olennot lääkitsemättä itsestään paranivat. Petoeläimet ja -linnut kesyinä raa’at äänensä vaiensivat. Tuhannet virrat juoksemasta herkesivät. Likavedet tykkänään selkenivät. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattariakaan. Rummunsoitto ilmassa jymisi, sulosointu mailman täytti ja ylisti vapahtajan syntymistä. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksinään mielipahoillaan nurisi.
Ah, mitä nämä merkit osoittivat? Olikohan koko Kapilassa silloin ketään, joka sen tiesi! Yrmeä kuningaskin tuli nämä ennen kuulumattomat ihmeet nähdessään kovin levottomaksi, milloin iloitsi, milloin pelkäsi, huolehti itseksensä poikasen tulevaisuutta ja kuningaskuntansa kohtaloa.
Mutta Maajarouva vasta kovin rauhaton oli. Ensiksi oli poikanen tavattomaan tapaan syntynyt, ja nyt sai hän vielä nähdä nämä taivaan ja maan merkilliset enteet silmäinsä edessä. Vaikea oli kohta ymmärtää, mitä enteet tarkoittivat, hyvää vai pahaako. Siksi hän kumarsi taivasta, jumalia rukoili, vain poikansa tulevaisuutta murehti. Iäkkäät hovirouvatkin kilvan jumalia rukoillen pienokaiselle onnea toivottivat.
Asuipa siihen aikaan metsän keskellä tietäjä-brahmani. Muotonsa oli arvokas, älynsä maine maan kuulu. Kasvojen luonnosta hän hyvin osasi kolmen mailman onnet ja onnettomuudet lukea, ja paikalle osasi aina.
Sattuipa hän kerran prinssin näkemään, jolloin sydämestään suuresti iloitsi, niin ettei voinut olla hypähtelemättä. Ja kun sitten sai kuninkaan hämmästyksestä ja pelosta kuulla, niin tuli hän kuninkaan puheille ja totuuden sanoen lausui: “Suuri kuningas! Jätä pelko ja hämmästys prinssin suhteen! Mailmaan synnyttyänsä ei ihmisellä ole suurempaa iloa kuin poikansa etevyys. Ja nyt lupaa pyhä kohtalo paljasta hyvää. Miksikä suotta sydäntäsi vaivaat! Kun prinssiä tarkastaa, niin huomaa, kuinka hänellä on ihmeelliset kasvot, oivat piirteet. Todella näkyy hänessä asuvan mailmassa harvinaiset hyveet. Jos hän vartuttuaan maansa hallitukseen tarttuu, niin tulee hänestä tenrin (pyörän kierittäjä)-kuningas ja koko mailman valtijas. Jos hän taas autuuden tietä etsiäksensä kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon, jonka kautta kaikki elävät pelastuvat. Oi, sitä kunnioitettavaa, suurta, erinomaista muotoa todella. Vaikka hän rahvaan seurassa eläisi, niin osoittaisi muotonsa kuitenkin, että hän on kuningas kuin Sjumisen vuorten keskellä. Mikä aarteista on kultaa kalliimpi; mikä virroista meren vertainen! Tähdistä pidetään kuuta paraana, valoista aurinkoa. Mutta prinssin muotoa on vaikea mihinkään verrata. Kuningas! Oi, ollos iloinen! Tämä poikanen tulee vielä mailman kaikkien aikojen opettajaksi!”
Kun kuningas tämän kuuli, niin tuli hän äärettömän iloiseksi. Hän ajatteli itseksensä näin: “Olen nyt saanut merkillisen pojan. Odotan, kunnes hän on kyllin varttunut, ja asetan hänet sitten heti Kapilan valtaistuimelle. Olen jo itse vanhentunut; toivoakseni pääsen sitten erämaan yksinäisyydessä erakkona hurskautta harjoittamaan. Täytyy vain varoa, ettei poika rupee mailmaa vieromaan ja metsiin kaihoamaan”. Näin ajatteli kuningas, sillä hän pelkäsi, että tietäjän sanat: “Jos hän kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon”, vast'edes toteen kävisivät.
Asui siihen aikaan Kapilan linnan lähellä metsässä myöskin itseään kiduttava erakko Asida nimeltään. Kun kuningas kuuli, että tämä ennusti ihmisten kohtaloita kuin jumala, niin kutsutti hän hänet koetteeksi hoviin. Asida noudatti kutsua ja tuli. Kauvan prinssiä tarkasteltuaan vuodatti hän lopulta virtanaan kyyneleitä ja huudahtaen kumartui prinssin jalkoihin itkemään. Nähdessään Asidan surumielen, nousi kuningas istuimeltaan, kumarsi päänsä lattiaan hänen edessänsä ja lausui: “Oi, erakko! Onko tällä pojalla onnettomuutta ennustava muoto? Miksi itket? Kun kerran ennen tätä poikaa tietäjälle näytettiin, niin sanoi tietäjä, että pojalla on erittäin ylevät kasvon piirteet. Jos hän hallitukseen ryhtyy, niin tulee hänestä mailman valtijas; jos hän taas kotinsa jättää ja erakoksi rupee, niin saapi hän mailman opettajaksi. Miksikä, erakko, sinä nyt itket suruissasi? Tuleeko poika lyhytikäiseksi? Taikka jos kauan elääkin, niin onko hän perheelleen ja valtakunnalleen vahingoksi? Minulla ei ole enää paljokaan elonpäiviä jälellä. Onneni tai onnettomuuteni riippuu vain tästä pojasta. Ah, kuinka tämän Kapilan lopulta käynee?”
Asida korotti molemmat kätensä ja keskeytti kuninkaan valituksen. Kunnioituksen ilme kasvoillaan hän lausui: “Suuri kuningas, lakkaa valittamasta! Tällä pojalla on mailman kolmessa kerrassa vertaansa löytämätön, täyteläinen onnen muoto. Hänen silmistään loistaa mailmaa valaisevan rakkauden hohde. Se on aivan kuin täysi kuu, joka ei milloinkaan vähenisi. Hänen kasvoillaan on taivaan ja maan, idän ja lännen, pohjan ja etelän täydelliset herruuden merkit. Suuri kuningas, mikset mailman kaikkien elävien kanssa tätä ilolla tervehtisi? — Mutta ei hän kauvankaan kuninkaana ollen mailman hallintoa pidä. Ennenkuin hän vielä kahdenkymmenenkään ikään ennättää, lähtee hän jo kotoansa ja menee korvessa hurskautta harjoittamaan. Mutta niinpä hän myös pääsee verrattomaan heräämiseen ja osoittaa koko mailman kaikille kansoille pelastuksen ja elämän suuren tien. Himojen pauloihin takertuneet, ijäisyyden riemuista tietämättömät, vaivojen korpeen eksyneet, tielle osaamattomat, erehdysten pimeydessä hapuilevat, viisauden valoa saavuttamattomat, kolmen mailman kaikki elävät olennot kuninkaan pojan ohjauksesta elämän kiertokulun vaivat välttävät. Ah, kunnioitettava, ikävöitävä on prinssin tulevaisuus! Mutta itseäni kun aattelen, niin elonvuoteni syyshämärään ehtineenä en enää kauvan eläne, vaan ikäväkseni lähtenen tästä mailmasta näkemättä kuninkaan pojan löytämää verratonta tietä. Tämän tähden huomaamattani tulin kyyneleitä vuodattaneeksi”.
Kun kuningas ja kuningatar Asidan sanat kuulivat, niin tuli lapsi heille arvoltansa entistä vielä kalliimmaksi. Hellimisessä ja hoidossa parasta koitettiin. Ensiksi he nimen antaen kutsuivat häntä Siddhaartaksi. Siddhaarta merkitsee täydellistä ihmistä. Samalla julistettiin kautta koko valtakunnan yleinen anteeksiantamus, ja vangit päästettiin irti. Laajalti lahjoitettiin hurskaille lahjoja, jotta kuninkaan pojalle siunausta rukoilisivat. Valtakunnan köyhien ravitsemiseksi myönnettiin rahavaroja. Ja sukulaisten ja virkailijoiden joukosta ei lahjaa saamatta jäänyt yksikään. Hyvä tähti, onnen päivä valittiin; vietiin prinssi päähoviin ja julistettiin perintöruhtinaaksi. Seuraavana päivänä ajeli Maajarouva perintöruhtinas sylissään isäkuninkaan kanssa helmivaunuissa ja kulki mukanansa suuri seuralaisten joukko valkoisine norsuineen ja kauniine hevoisineen taivaan jumalille palvelusta tekemässä. Siinä oli hovinaisien parvi kuin kirjava silkki, virkamieslauma kuin pilvi. Kaupunkilaiset myös suurin joukoin kulkuetta seurasivat. Koko Kapilan kaupunki riemun äänistä koskena kuohui.
Mutta Maajarouva lähti tästä maailmasta seitsemäntenä päivänä prinssin syntymästä keskeltä riemun hälinää. Kuinka lienee niin käynyt, sitä ei tiedetä. Viimeiseksi sanoi hän nuoremmallensa kuningattarista Bradsjapaatjille: “Sisareni! Kun minä nyt kuolen, niin hoida sinä perintöruhtinasta niinkuin minä itse. Buddhan synnyttäjä ei saa kauvan tässä mailmassa viipyä. Se on taivaan tahto”. Bradsjapaatji painoi kuningattaren sanat syvästi mieleensä ja hoiti Siddhaartaa. Ja hänen hoidossaan poika vuosi vuodelta yhä selkeämmin ilmaisi laupiaan luonnonlaatunsa, aivan kuin kuu ilta illalta aina pyöreämpänä heloittaa.