II
Siegfried-kreivi lähtee sotaan
Kreivin linna, Siegfriedsburg nimeltään, sijaitsi korkealla vuorella, kahden ihanan virran, Reinin ja Moselin, välissä, viehättävän kauniissa seudussa. Kun kreivi nuoren puolisonsa kanssa lähestyi linnanporttia, seisoivat jo kaikki palvelijat ja alustalaiset, miehet ja naiset, nuorukaiset, neitoset ja lapset juhlapukineissaan valmiina tervehtimään jaloa morsiusparia. Linnanportti oli koristettu vihrein lehvin ja kukkasin ja tiellekin oli siroteltu kukkia ja tuoreita lehtiä. Kaikkien silmät olivat kohdistetut Genoveevaan, kaikki seisoivat uteliaina nähdäkseen uutta valtiatartansa. Kun he nyt lähempää näkivät hänet, valtasi hämmästys kaikki. Sillä koska Genoveevan kasvot olivat puhtaan, lempeän, taivaisen sielun tosi kuvastin, oli niissä todellakin jotain taivaallista ja ne loistivat yliluonnollista kauneutta.
Genoveeva laskeutui hevosen selästä ja tervehti kaikkia mitä lempeimmin ja mitä suloisimmin sanoin. Hän puheli etupäässä äitien kanssa, jotka lapset käsivarsilla tai heitä kädestä taluttaen seisoivat hänen ympärillään. Niin ystävällisiä sanoja hän heille lausui ja niin runsaasti antoi lahjoja lapsille, joiden nimeä ja ikää hän hyväntahtoisesti kysyi, että äidit ja lapset olivat ihastuksissaan. Mutta kun kreivi sitäpaitsi vielä Genoveevan pyynnöstä, kuten hän vakuutti, julisti sotilaille ja palvelijoille kuukaudeksi kahdenkertaisen palkan, alustalaisille vuodeksi verovapauden ja köyhille mökkiläisille runsaan vilja- ja puulahjoituksen, silloin puhkesivat kaikki äänekkäisiin riemuhuutoihin, vuodattivat ilokyyneliä, ylistivät itseään ja kreiviä onnellisiksi, ja tuhansia hartaita toivotuksia nuorelle parille kohosi taivasta kohden. Vieläpä kreivin vanhat sotilaatkin, jotka hänen kunniakseen vakavin kasvoin ja liikkumattomina seisoivat kunniaa tehden, vuodattivat kirkkaita kyyneliä, jotka vierivät pitkin heidän parrakkaita poskiaan.
Siegfried ja Genoveeva elivät mitä onnekkaimmassa sovussa. Mutta tämä autuus kesti vain muutamia viikkoja. Eräänä iltana myöhään aterian jälkeen, kun tulet jo oli sytytetty, istuivat he molemmat tyytyväisinä arkihuoneessa. Genoveeva kehräsi ja lauloi, ja Siegfried säesti hänen lauluaan kitaralla. Silloin kuulivat he äkkiä ulkoa linnan edustalta sotatorven toitotusta. »Mitä tämä merkitsee?» kreivi huusi tallimestarilleen, joka samassa riensi sisään. »Sotaa!» vastasi tämä. »Maurilaiset ovat hyökänneet Espanjasta Ranskaan ja uhkaavat hävittää kaiken tulella ja miekalla. Kaksi ritaria saapui juuri mukanaan käskyjä kuninkaalta. Meidän on, mikäli mahdollista, jo tänä yönä lähdettävä matkaan yhtyäksemme viipymättä kuninkaan sotajoukkoon». Kreivi kiiruhti heti portaille, toivotti ritarit tervetulleiksi ja vei heidät senjälkeen suureen ritarisaliin. Pelästynyt kreivitär riensi keittiöön toimittamaan kestitystä vieraille. Kreivi vietti koko yön sotavarustuksia tehden, lähettäen sananviejiä ympäri seutua ja järjestäen kaiken poissaolonsa varalta. Kaikki lähiseudun ritarit kokoontuivat hänen linnaansa, joka nyt kajahteli aseiden kalskeesta, rautapaitaisten miesten askelista ja kannusten kilinästä. Kreivittärellä oli koko yöksi työtä kestitessään niin monta miestä ja huolellisesti kootessaan vaatteita ja kaikenlaisia muita tavaroita, jotka kreivi tarvitsi matkalle. Aamun sarastaessa olivat kaikki ritarit rautapaidoissaan kokoontuneet saliin, ja kreivi seisoi heidän keskellään kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja liehuva höyhentöyhtö kypärissä. Linnanpihalle olivat ratsuväki ja jalkaväki jo asettuneet kuin taistelujärjestykseen odotellen häntä.
Genoveeva astui nyt saliin ja ojensi ritariajan tavan mukaan puolisolleen miekan ja peitsen. »Käytä näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta, turvattoman viattomuuden suojaksi ja ylimielisten rikoksellisten kauhuksi!», hän sanoi ja vaipui sitten yhtä vaaleana kuin liina hänen kädessään puolisonsa syliin. Peloittavat aavistukset tulevista kärsimyksistä, joita hän ei vielä kumminkaan osannut mielessään selvittää, täyttivät hänen sydämensä. »Ah, Siegfried, entä jos et enää palaisikaan!» hän huokasi kätkien kasvonsa nenäliinaansa. »Ole turvallisella mielin, Genoveeva», kreivi sanoi. »Vastoin Jumalan tahtoa ei kukaan minua kaada. Kaikkialla olemme Jumalan kädessä. Olemmehan kotona yhtä lähellä kuolemaa kuin taistelutantereellakin, ja yksin Jumalan käsi pitää sitä meistä joka hetki loitolla. Hänen suojassaan olemme keskellä verisintä taistelua yhtä hyvässä turvassa kuin muuten linnassamme. Jumala on sotajoukkojen jumala ja vahva linna. Ken Jumalaa pelkää, hänellä ei ole muuta mitään pelättävää. Ällös siis huolehdi, rakas vaimoni, vaan ole minun suhteeni levollinen. Huolenpidon sinusta ja linnasta ja koko kreivikunnasta olen lähinnä Jumalaa uskonut täkäläiselle uskolliselle huoneenhaltijalleni. Hän on tästälähin linnanvouti ja tilusteni haltija. Ja nyt uskon sinut Korkeimman haltuun. Jää hyvästi, muistele minua ja rukoile puolestani!»
Genoveeva saattoi häntä kivisiä kiertoportaita alas kaikkien ritarien seuratessa. Heti kun he astuivat linnanpihalle, toitahtivat torvet ja joukkojen heiluttamat säilät välkähtivät nousevan auringon valossa kreiviä tervehtien. Tämä heittäytyi ratsunsa selkään, katsahti vielä kerran hellästi Genoveevaan ja ratsasti silmiin kihoavia kyyneliä salatakseen kiireesti tiehensä. Ukkosen jylinällä ratsastivat ritarit ja ratsupalvelijat hänen jäljessään yli notkuvan laskusillan. Genoveeva katseli tornista joukkuetta, kunnes se häipyi hänen näkyvistään, sulkeutui sitten huoneeseensa eikä nauttinut koko päivänä enää palastakaan.