IV
Genoveeva vankeudessa
Torni, joka oli määrätty pahantekijöitten vankilaksi ja jota kansa nimitti vain vaivaisten syntisten torniksi, oli hirvittävin linnan torneista. Genoveeva ei ollut milloinkaan voinut kulkea sen ohi tuntematta salaista kauhua ja säälimättä sydämestään vankiraukkoja. Ja nyt hän itse makasi tämän tornin pohjalla! Hänen vankilansa oli kylmä, ummehtunut ja kammottava kuin hautaholvi. Kiviseinät olivat tummanharmaat ja monin paikoin kosteudesta homehtuneet. Lattia oli laskettu punaisilla tiilikivillä. Ei konsaan sinne päivä paistanut eikä kumottanut lempeä kuu. Se vähäinen päivänvalo, joka tunkeutui pienen, mustan rautaristikon läpi ja valaisi Genoveevan hohtavanvalkoista pukua, oli samalla vain omiaan paljastamaan tämän kaamean paikan hirmuja. Pelosta ja kauhusta väristen ja melkein tuskan ja surun lamauttamana istui hän olkivuoteellaan. Hänen vieressään oli saviruukullinen vettä, ja musta leivänkannikka oli hänen ainoana ravintonaan.
Heti kun Genoveeva oli tointunut ensimmäisestä kauhun- ja tuskanhuumauksestaan, risti hän palavan hartaasti kätensä, katsahti taivasta kohden ja rukoili kuumia kyyneliä vuodattaen: »Oi, rakas taivaallinen Isä! Täällä syvällä maan sisässä istun ja katsahdan puoleesi. Olen nyt aivan hylättynä. Minulla ei ole ketään muuta kuin Sinut. Ei yksikään säälivä silmä näe surkeuttani, ääneni ei kanna yhdenkään ihmisen kuuluville, mutta Sinä näet kyyneleeni, Sinä kuulet huokaukseni! Sinähän olet kaikkialla läsnä, Sinä olet tässä synkässä paikassakin. Ei isäni eikä äitini tiedä minusta mitään, ja puolisoni on kaukana luotani. Kaikkien ystävieni rakastavat kädet ovat kykenemättömät minua auttamaan, mutta Sinun käsivartesi ei ole lyhennetty. Sinä voit avata vankikomeroni ovet. Oi, armahda Sinä minua, hyvä Isä!»
Hänen silmänsä ja poskensa kävivät paljosta itkusta vähitellen aivan aroiksi. Monesti hän kumminkin istui syvän tuskansa turruttamana ja kyyneliä vuodattamatta. »Voi, kuinka onnellisia ovatkaan sentään kaikkein köyhimmät minun rinnallani!» hän kerran sanoi. »Hehän ainakin näkevät kauniin sinitaivaan ja herttaiset, viheriät niityt. Voi, jospa prinsessan asemesta olisin köyhä paimentyttö tai kreivittären sijasta kerjäläinen, kuinka hyvä minun silloin olisikaan! Voi, minulta on kaikki riistetty, eikä minulla ole mitään jäljellä! Ei aurinkoakaan enää ole olemassa minulle, vaikka siitä kaikki muut saavat nauttia! »Mutta», hän jatkoi ja hänen kyyneleensä virtasivat taas, »olethan Sinä vielä omani. Jumala. Ollos Sinä siis aurinkoni! Kohta kun Sinua ajattelen, valkenee taas sielussani, ja sydämeni, jonka kurjuus on hyisen hallan lailla jähmetyttänyt, sulaa taas kyyneliin».
Hyvin usein kunnianarvoisan piispan sanat muistuivat hänen mieleensä. »Tämä siis», hän kerran vaikeroiden huudahti, »on onni, jota sinä, hurskas mies, minulle lupasit? Kukkasportin takana odotti minua tämä pimeä tyrmä! Mutta», hän turvallisesti sanoi, »koska Sinä, Jumala, annoit minun tulla tähän vankilaan, niin täytyy sen olla minun parhaakseni. Sinä lähetät kärsimykset pelkästä rakkaudesta. Ne ovat vain verhottuja hyviä tekoja. Onnettomuuteen on kätketty pelkkää onnea ja siunausta kuten kätesi sulki monen hedelmän kitkerään kuoreen makean sisuksen. Niinpä tahdonkin turvallisin mielin ottaa nämä kärsimykset isänkädestäsi. Vain Sinuun tahdon katsoa enkä valittaa vainoojieni kovuutta. Sinä tahdot näin olevan, tässä olen, Herra, tee minulle, mitä tahdot, kunhan vain suot minulle armosi! Sinun tahdottasi ei hiuskarvaakaan voida päästäni taivuttaa».
Siten rukoiltuaan hän tunsi suurta lohdutusta. Hänestä tuntui kuin olisi ääni hänen sisässään kuiskannut: »Ole rohkealla mielellä, Genoveeva! Tosin sinun vielä täytyy paljon kärsiä, mutta Herra pelastaa sinut kaikista kärsimyksistäsi! Sinä tosin nyt olet ihmisten silmissä rikollinen, mutta kerran vielä loistaa viattomuutesi aurinkoa kirkkaammin». Sitten hän vaipui virkistävään uneen.