IX

Genoveevan yksinäisestä elämästä erämaassa

Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa, ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa, puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?» Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä, olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa ystävyydenkeskusteluissa.

Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa, täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa, kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää. Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».

Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi, »mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja, jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä. Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.

Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».

Kun hän oli huolissaan toimeentulostaan, ja suru oli vallata hänen sydämensä ja kun hän tällöin eräänä kauniina aamuna kuuli lintujen ihanan laulun, silloin hän huudahti: »Te olette niin iloisia ja huolettomia, te pienet, rattoisat olennot, ja laulatte niin hilpeästi. Enkö minäkin siis olisi iloinen? Tahtoohan Jeesus sitä ja sanookin sen meille: 'Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös korjaa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii heidät kumminkin. Ettekö te ole paljoa enemmän kuin ne?' Niin, Jumalani, Sinä rakastat minua enemmän kuin kaikkia näitä lintuja, pitäisihän minun siis olla iloisempi kuin ne kaikki, laulaa tulisi minun ilosta eikä huolehtia, vaikka ei minua varten enää kylvetä jyvästäkään, ei niitetä korttakaan eikä korjata lyhdettäkään».

Kun hän katseli erämaan kukkia, jotka tuhansin kirjavin värein koristivat hänen pikku laaksoaan, sanoi hän: »Tekin olette suloisia todistuksia, pelkkiä muistokukkia merkiksi Jumalan rakkaudesta minua kohtaan. Sellaisia kukkia Jeesus osoitti sanoessaan: 'Katsokaa kedon kukkia! Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ja kuitenkin sanon teille, ettei Salomo loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos Jumala niin ihanaksi pukee kedon ruohon, eikö Hän sitä paljon enemmän teille tekisi, te heikkouskoiset?' En siis enää tahdo olla heikkouskoinen enkä arka enkä huolehtia vaatteistani tulevaisuudessa, vaikka en nyt saatakaan kehrätä enkä neuloa».

Kun hänen laaksossaan kallioitten keskellä kesäaikaan oli paahtavan kuumaa, ja hän janoissaan tuli lähteelleen, ammensi ja joi raikasta vettä, sanoi hän usein: »Mitä tämä lähde on polttaville huulilleni, sitä on oppisi ja Henkesi sielulleni, Herra. Sanothan itse: 'Joka janoo, hän tulkoon luokseni ja juokoon. Se vesi, jonka minä hänelle annan, on tuleva hänessä iankaikkiseen elämään kuohuvan veden lähteeksi'. Niin, yksin tämä sisäinen elämänlähde virvoittaa minua lohdutuksilla ja ilolla nyt, kun kaikki ulkoapäin tuleva ihmisapu on minulta otettu ja kaikki seuraelämän ilot minulta riistetty».

Usein hänen katsellessaan suunnattomia kallioita, jotka ympäröivät hänen laaksoaan ja olivat jo vuosituhansia pysyneet paikoillaan myrskyssä ja rajuilmassa, muistuivat hänen mieleensä Jeesuksen sanat: 'Joka minun sanani kuulee ja täyttää, häntä vertaan ymmärtäväiseen mieheen, joka rakensi huoneensa kalliolle'. — »Sinun sanaasi tahdon perustaa pelastukseni», sanoi hän sitten, »ja se pysyy horjumatonna».

Ohdakkeet ja orjantappuratkin opettivat hänelle jotain. »Jos teistäkin, te piikkiset kasvit, saattaisi poimia viinirypäleitä ja muita jaloja hedelmiä», hän sanoi, »olisi se minulle tosin hyvin mieluista ja tulisi varsin hyvään tarpeeseen. Mutta niin on yhä vielä asian laita kuin Jeesus sanoi: 'Ohdakkeista ei koota rypäleitä, eikä orjantappuroista viikunoita. Jokainen hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä ja huono puu tuottaa huonoja hedelmiä'. Minä tahdon olla hyvä puu ja tehdä hyvää niin paljon kuin saatan. En milloinkaan tahdo olla orjantappurain ja ohdakkeitten kaltainen, jotka vain pistävät eivätkä tuota hedelmiä, eivät ainakaan hyviä». Siten olivat aurinko, linnut, kukat, lähde, kallio, vieläpä orjantappurat ja ohdakkeetkin hänelle pelkkiä merkkejä, jotka muistuttivat hänelle Jeesuksen sanoja ja antoivat hänelle kyllin ajattelemisen aihetta.

Herttaisempi kevätaurinkoa, ilahduttavampi kevättä kukkineen ja lintuineen, opettavampi kaikkea, mitä erämaassa saattoi nähdä, oli Genoveevalle lapsensa. Hän kantoi sen jokaisena kirkkaana päivänä ulos pimeästä luolasta kauniin sinitaivaan alle. Kun hän tällöin naarashirven käydessä laitumella läheisyydessä, lapsi käsivarrellaan käveli laaksossa ja mitä suloisimmin sanoin puheli sen kanssa, vaikkei se vielä paljoa siitä kaikesta ymmärtänytkään, ja kun lapsi ojensi kätösiään häntä kohden ja hymyili hänelle, silloin Genoveevasta tuo hymy tuntui sulostuttavan koko erämaan ja kultaavan kaiken hänen ympärillään. Usein hän silloin polvistui maahan, painoi lasta povelleen ja sille hellän äidillisesti hymyillen sanoi: »Oi Jumala, kuinka voin Sinua kyllin kiittää siitä, että jätit minulle vielä tämän lapsen. Mitä iloa, mitä lohdutusta, kuinka hauskaa jokapäiväistä työskentelyä se minulle suokaan tässä autiossa olopaikassa! Katsahda Sinäkin, taivaallinen Isä, siunaten tähän lapseeni ja anna sen edelleen kasvaa ja varttua. Kuinka iloisesti se silmillään katseleekaan», hän sitten jatkoi, »kuinka vapaat vielä ovatkaan sen puhdas otsa ja viehkeät posket kaikista intohimoista, kuinka huoletonna se lepääkään sydäntäni vasten. Totta puhuu jumalallinen Vapahtaja lausuessaan: 'Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette voi tulla taivaan valtakuntaan!' Oi, jospa kaikki ihmiset vapaaehtoisesti tahtoisivat olla niin vailla kaikkea ylpeyttä, kateutta, vihaa ja muita tuhoisia intohimoja, kuin tämä lapsi vielä on viattomuudessaan ja onnellisessa tietämättömyydessään. Silloin meillä olisi taivas sydämessämme, silloin voisimme elää maailmassa yhtä iloisina kuin lapsi äitinsä povella, silloin voisimme yhtä tyytyväisinä ja autuaina levätä Jumalan isänsydämellä».

Usein Genoveevassa heräsi mitä hartain halu kerran taas saada käydä kirkossa. »Mikä riemu», hän sanoi, »kun tuhannet yhdessä polvistuvat Jumalan eteen, kuuntelevat Jumalan sanaa, tai kun uskovien joukon ylistyslaulu hartaana kohoaa taivasta kohden! Jospa vain edes kerran taas kuulisin kellojen soittoa, niin luulen, että sydämeni jo kevenisi. Mutta», hän sitten taas sanoi, »onhan koko luonto, ylläni kaareutuva taivas ja ympärilläni vihannoiva maa myöskin pyhäkköäsi. Jumala, ja yksinäisessä erämaassa sykkivä sydän, joka Sinua ikävöi, onhan sekin alttarisi. Olkoon tämä laakso pyhäkkösi, joka on Sinulle omistettu ja sydämeni olkoon sen alttari».

Ei ollut ainoatakaan puuta eikä kalliota, jonka juurelle hän ei olisi polvistunut rukoilemaan, ja kun hän ei kylmältä enää saattanut mennä ulos, polvistui hän monesti pienen ristin eteen luolassaan olevalle rosoiselle kivelle, joka ulkoni kallioseinämästä ja oli Genoveevan rukousjakkarana.