X

Genoveevan äidin-riemuja erämaassa

Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä itse.

Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi, kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet, jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa, ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle ihana kevät.

Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään! Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso, kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»

»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos, ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita. Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.

Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»

Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta. »Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!» hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit, jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon kauniimpiakin kuin ne.»

»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».

»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon, kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein iloitsisimme siitä».

— »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon mies, ja taitava Hän myöskin on». — Genoveeva hymyili hänen lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».

Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen: »Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita. Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja kerro siitä sitten minulle».

Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa! Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada niitä valmiiksi?» — »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». — »Mutta», poika jatkoi, »sanohan minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se ihmetytti peräti Mertsiä.

Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita». Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi: »Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» — »Saat kyllä», Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». — »Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?» Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää kaiken».

Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi: »Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin, jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään orapensaaseen. Etkö näe sitä?» — »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin. Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä ovat?» — »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja niissä on!» — »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi. »Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan niistä äläkä peloita lintua pois».

Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia. »Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso, ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää, eivät edes hyppiä ulos pesästä». — »Pienet herttaiset, paljaat tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» — »Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu, jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me, rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät, vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä, jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni, että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään. Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».

Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään, avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan, pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta. Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». — »Niin, niin», poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala. Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.

Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden, nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala! Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin keskeltä taivaan».

Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen, valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista», hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».