XI

Genoveeva saa suden avulla lämpimän puvun

Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin. Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä. Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» — »Ei, lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta. Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».

Genoveeva oli nyt päivät päästään uutterassa työssä kooten talveksi pyökinterhoja ja pähkinöitä, oramarjoja, kielukoita ja mitä muita syötäviä hedelmiä hän vain löysi, ja Mertsi auttoi häntä siinä uskollisesti. Suurempaa huolta kuin talviset ruokavarat aiheutti Genoveevalle hänen pukimensa. Hänen ainoa pukunsa, jota hän niin monta vuotta oli alituisesti käyttänyt, oli jo sangen kulunut ja melkein repaleinen. Itkien hän eräänä päivänä istui luolan suulla ja yritti sitkeillä korsilla ja orjantappurapiikeillä kiinnittää irtonevia kappaleita toisiinsa. Mutta työ ei ottanut oikein sujuakseen, eikä siitä tullut kestävää. »Ah», hän hiljaa itsekseen huokasi, »mitä nyt antaisinkaan neulasta ja muutamasta langan pätkästä. Kuinka monesta Jumalan hyvästä työstä ne ihmiset sentään ovatkaan osallisia, jotka elävät toistensa parissa, eikä sittenkään monenkaan mieleen juolahda edes kiittää Jumalaa niistä».

Mertsi, joka huomasi hänen hiljaisen surumielisyytensä ja turhat ponnistuksensa, sanoi hänelle: »Äiti, muistatko vielä, mitä sanoit minulle, kun kerran kysyin sinulta, miksi hirvemme karva lähtee? Sanoit, että Jumala kesäksi lahjoittaa sille kevyemmän, punertavan ruskean puvun ja sitten talveksi taas lämpimämmän, harmaan puvun. Ollos siis iloinen! Kyllä Jumala varmaan vielä lahjoittaa sinullekin lämpöisen talvipuvun. Vai etkö luule olevasi Hänelle hirveämme rakkaampi?» Genoveeva syleili poikaa hymyillen ja sanoi: »Olet oikeassa, lapsi kulta. Tahdon rauhoittua. Jumala pitää meistä huolen. Hän, joka vaatettaa eläimet ja kukkaset, on minutkin verhoava».

Pari päivää sen jälkeen hän kielsi poikaa poistumasta luolasta, otti vahvan puunoksan käteensä, ripusti maidolla täytetyn kurpitsapullon vyölleen ja samoili laajalti erämaassa etsien puita, joiden hedelmät kelpaisivat syötäviksi. Hän istahti levähtääkseen ja vähän virkistääkseen itseään maidolla korkean vuoren rinteelle, jonka yli hän aikoi kiivetä. Silloin lähestyi vuorta pitkin hirveä susi kantaen lammasta kidassaan. Se pysähtyi ja katsoi Genoveevaa hurjin, säihkyvin silmin. Genoveeva pelästyi niin, että rupesi vapisemaan, mutta pian hän malttoi mielensä, tarttui oksaan, joka oli maassa hänen vieressään; hyppäsi suden luo ja iski sitä voimainsa takaa päähän pelastaakseen ryöstetyn lampaan sen kidasta. Susi pudotti lampaan, tuupertui huumaantuneena maahan, kieriskeli kappaleen matkaa vuorta alaspäin ja juoksi sitten ulvoen tiehensä. Genoveeva polvistui lampaan viereen, kaatoi pullosta hiukan maitoa sen suuhun ja koetti herätellä sitä henkiin, mutta se oli jo aivan hengetön.

Eläinparan näkeminen herätti Genoveevan sydämessä monenlaisia kaihoisia tunteita. »Sinä eläinraukka», hän sanoi, »varmaankin olet peräisin noilta lempeämmiltä seuduilta, jossa minunkin kotini on. Pitkään aikaan en enää ole nähnyt enkä kuullut sieltä mitään. Ehkäpä olet puolisoni ja minun monista laumoista. Niin, sieltä sinä oletkin», hän huudahti, »sinussahan on meidän merkkimme. Jospa vielä olisit hengissä ja ymmärtäisit ihmiskieltä, niin kysyisin sinulta: 'Onkohan puolisoni palannut sodasta? Vieläkö hän Genoveevaansa ajattelee? Vieläkö hän on minulle vihoissaan, vai onko saanut tietää viattomuuteni?' Hän elää ylellisyydessä ja minä menehdyn tänne puutteeseen ja kurjuuteen».

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Lienen hyvin lähellä kotiseutuani. Muuten ei tämä elukka olisi saattanut joutua tänne. Mitä jos palaisin sinne lapseni kera?» Hänen sydämessään ailahti mitä palavin kaipaus kotiseudulle, ja vetreät kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Hän mietti kauan, mutta sanoi vihdoin: »Ei! Mieluummin jään sittenkin tänne, sillä minua sitoo ankara vala. Voisinhan sanoa kuolemankauhun pakottaneen minut antamaan sen, mutta ei sittenkään olisi oikein sitä rikkoa. Ja kuka tietää, vaikka se tuottaisi kuoleman kahdelle kunnon miehelle, jotka ovat pelastaneet henkeni. Ei, ei! Jään tänne niin kauaksi aikaa kuin Jumala tahtoo. Jos Hän tahtoo pelastaa minut tästä erämaasta, niin kyllä Hän johtaa jonkun säälivän ihmisen askeleet tänne. Onhan kumminkin parempi kestää kurjuutta kuin loukata omaatuntoaan».

Hän etsi nyt alhaalta purolta, joka virtasi vuoren vieritse, terävän simpukankuoren ja nylki lampaan tuuhean, villavan taljan. Sitten hän huuhtoi sen kirkkaassa purossa puhtaaksi tomusta ja verestä, kuivasi sen auringossa ja pukeutui heti siihen. Vasta myöhään hän siten ehti laaksoon ja luolalle. Mertsi juoksi jo kaukaa häntä vastaan huutaen: »Voi äiti, tulethan sentään vihdoinkin. Minä jo niin pelkäsin puolestasi. Missä oletkaan ollut niin kauan?» Yhtäkkiä hän pysähtyi ja säpsähti. Turkisviitta ja hämärtyvä ilta vaikuttivat, ettei hän heti tuntenut äitiään. Hän aikoi jo juosta tiehensä ja piiloutua luolaan, mutta kuullessaan Genoveevan lempeän äänen lausuvan: »Älä pelkää, lapsi kulta. Minähän tässä olen», hän kääntyi ja huudahti: »Jumalan kiitos, että olet siinä. Kuinka hauskaa! Mutta sanohan, mitä sinulla on ylläsi. Sinähän olet nyt melkein samalla lailla puettu kuin minä. Mistä oletkaan saanut tuon puvun?» Genoveeva virkkoi: »Hyvä Jumala sen minulle lahjoitti». Ja Mertsi hyppeli ilosta ja huudahti: »Sanoinhan, että Jumala lahjoittaisi sinulle uuden, lämpimämmän puvun talveksi. Siitä nyt näet, rakas äiti, että olin oikeassa». Hän koetteli villavaa nahkaa ja sanoi: »Kuinka kauniin kihara ja valkoinen, aivan kuin hienot, valkeat pilvenhattarat kevättaivaalla. Kyllä näkee, että se on taivaan lahja». He menivät nyt molemmin luolaan, ja Mertsi toi äidilleen kurpitsamaljallisen maitoa ja kaislakorillisen hedelmiä, ja Genoveevan täytyi nyt perinpohjin kertoa hänelle, miten hän oli saanut käsiinsä villavan pukunsa.

Tuima talvi salpasi Genoveevan ja Mertsin uudelleen luolaan. Vain erittäin kauniina talvipäivinä he kuljeskelivat hiukan laaksossa. »Katso, rakas poikani», Genoveeva silloin sanoi, »talvellakin saatamme nähdä Jumalan hyvyyden. Kuinka hohtavaa, puhdasta ja valkeata onkaan kaikki nyt! Kaikki puut ja pensaat ovat kauttaaltaan kimaltelevassa kuurassa kuin seisoisivat ne täydessä kukoistuksessaan. Katso, kuinka hanki tuossa auringonpaisteessa loistaa ihmeen ihanin, punaisin, sinisin ja vihrein kitein! Vaikka lehtipuut seisovatkin paljaina, on Jumala kumminkin pysyttänyt ikivihreitten kuusten neulaset, jotta metsän eläimet niiden alta löytäisivät suojaa. Karkeissa katajissa on talvellakin sinimarjansa, jotta metsälinnut saisivat ravintonsa. Lähteemme eivät koskaan jäädy, jotta ne saisivat juoda, ja niissä kasvaa myös useita, alati tuoreita, vihreitä ruohoja, joista moni eläin saa elatuksensa. Niin lempeäksi ja hyväksi Jumala osoittautuu kovanakin vuodenaikana».

Oikein kylminä myrskypäivinä Mertsi sirotteli kaikenlaisia kokoamiansa siemenjyväsiä luolan edustalle. Silloin punatulkut, rattoisat pakkastiaiset ja somat pienet sinitiaiset lensivät luolan suulle asti jyväsiä noukkimaan. Mertsi oli kesällä äitinsä kehoittamana koonnut pienen heinävarastonkin ja sirotteli nyt aina hiukan korsiakin luolan eteen. Nälkäiset metsäkauriit ja jänikset houkuteltiin siten tulemaan sinne, ja jänönpoikaset kesyyntyivät lopulta niin, että söivät tuoksuvia heiniä hänen kädestään, ja kauriit tutustuivat niin, että sallivat hänen leikitellä kanssaan ja juoksivat hänen kanssaan kilpaa. Siten oli Genoveevalla ja Mertsillä pitkin talvea monta hauskuutta, mutta Genoveevalla oli paljon kärsimystäkin. Lapsi nukahti aina hyvin pian eikä herännyt ainoatakaan kertaa koko yönä. Silloin Genoveeva istui tuntikausia yksin ja unetonna pimeässä luolassa. »Voi, jospa minulla nyt olisi edes pieni öljylamppu», hän usein huokasi. »Se valaisisi herttaisesti synkkää luolaa. Mikä hyvä työ se olisikaan. Jos minulla sitten vielä olisi hyvä kirja tai pellavia ja värttinä, kuinka onnelliseksi tuntisinkaan itseni. Halvimmalla palvelijattarellani, niin, kreivikuntani köyhimmillä tytöillä on paremmat olot kuin minulla. He istuvat nyt lämpimässä tuvassa, kehräävät öljyliekkinsä ääressä, ja heidän aikansa kuluu rattoisasti jutellessa». Samassa hän kumminkin sydämestään jälleen kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: »Kuinka hyvä onkaan sentään tuntea Sinut, hyvä Jumala. Ilman Sinua ei minulla näinä surullisina talviöinä olisi ketään, kenen kanssa voisin puhella. Sinutta olisin tässä luolassa jo aikoja sitten kuollut ikävään ja lohduttomuuteen. Sinä suot jokaisessa elämänvaiheessa runsasta lohdutusta».