XII
Genoveeva sairastuu erämaassa
Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä. Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä erämaan halki.
Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa, jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi, Herra!» — Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein kurjalta.
»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan.
Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»
»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas, varmaankin kuolen».
»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä eläissäni ole kuullut».
»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja muuttuu maaksi».
Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»
Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».
»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata, vielä vähemmän sinut».
Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso, kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi. Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran sinne pääsee».
»Äiti», Mertsi sanoi, »minä tahdon mukaasi. En tahdo jäädä yksin tänne erämaan eläinten keskelle, sillä ne eivät vastaa, kun puhelen niille. Minäkin tahdon kuolla ja riisua yltäni tämän ruumiin».
»Ei, rakas poikani», Genoveeva sanoi. »Sinun pitää jäädä edelleen maailmaan, mutta kerran sinäkin varmaan tulet luokseni taivaaseen, jos elät hurskaasti. Sinunkin on kerran kuoltava. Mutta kuulehan, mitä edelleen sanon sinulle. Kun en enää puhu, kun hengitykseni on lakannut, silmäni sammunut, huuleni kalvenneet ja käteni tuntuu kylmältä ja kankealta, niin jää sinä tänne vielä muutamaksi päiväksi. Sitten, kun olet varma siitä, että olen kuollut, koska inhoittava mätähaju täyttää luolan, silloin lähde tästä erämaasta suoraan auringonnousua kohden. Sitä tietä pääset päivän tai parin päästä metsänreunaan ja näet edessäsi suuren, kauniin tasangon, jolla asuu tuhansittain ihmisiä».
»Tuhansittain ihmisiä», Mertsi ihmetyksen valtaamana huudahti. »Minä olen aina luullut, että olisimme kahden maailmassa. Mikset tähän asti ole kertonut minulle mitään noista ihmisistä. Jospa vain jaksaisit kävellä, niin lähtisimme heti heidän luokseen».
»Ah, lapseni», Genoveeva huokasi, »nämä ihmiset juuri ovat sysänneet meidät luotaan tähän erämaahan metsän eläinten pariin. He tahtoivat surmata sinut ja minut».
»Sitten en halua heidän luokseen», poika sanoi. »Minä arvelin, että he olisivat yhtä hyviä kuin sinä, äiti. Täytyykö sitten noidenkin ihmisten kuolla?»
»Täytyy kyllä», Genoveeva sanoi, »kaikkien ihmisten täytyy kuolla».
»Sitten he varmaankaan eivät sitä tiedä, kuten minäkään en sitä tähän asti tiennyt», Mertsi sanoi. »Minäpä lähdenkin heidän luokseen sanomaan sen. Huudan heille: 'Ihmiset, teidän täytyy kaikkien kuolla. Tehkää parannus, muuten ette pääse taivaaseen'. Kunpa he vain uskoisivat minua».
»Lapseni», Genoveeva virkkoi, »kyllä he kauan ovat tienneet, että heidän täytyy kuolla, mutta he eivät sittenkään tee parannusta. He elävät ylellisyydessä, maa tuottaa heille mitä kauneimpia hedelmiä, joita erämaassa ei näekään, ja heillä on mitä parhainta syötävää ja juotavaa. Heidän vaatteensa loistavat kaikissa kukkien väreissä, ja ylhäisten puvut ovat sitäpaitsi usein koristetut kalliilla helyillä, jotka säteilevät tähtien lailla. He eivät asu sellaisissa pimeissä luolissa kuin meidän omamme on, vaan heidän asuntonsa ovat niin upeita, etten voi niitä sinulle kuvatakaan. Talvella heillä on asunnoissaan kuin toinen aurinko, tuli, jota et vielä ensinkään tunne. Se levittää niin suloista lämpöä kuin aurinko keväällä ja kesällä ja valaisee pimeimmänkin yön kirkkaaksi kuin päivä. Mutta useimmat ihmiset eivät edes kiitä Jumalaa näistä hyvistä teoista, tuskin välittävät Häntä ajatellakaan. Usein he vihaavat, vaivaavat ja kiusaavat toisiaan miten vain pahimmin voivat. Melkein joka päivä joku heidän joukostaan kuolee, mutta toiset eivät vähääkään välitä siitä, vaan elävät edelleen, kuin tulisivat he ikuisesti olemaan täällä maailmassa».
»Sitten en ensinkään halua heidän luokseen», Mertsi sanoi. »Siellähän ihmiset eivät ainoastaan ole ilkeitä kuin sudet, vaan myöskin tyhmempiä kuin hirvemme, joka ei ymmärrä mitään siitä, mitä puhumme. En kaipaa mitään noitten ihmisten kalleuksista enkä hyvistä ruoista, vaan tahdon mieluummin asua eläinten keskuudessa. Ne sentään, sutta ja kettua lukuunottamatta, elävät rauhassa keskenään ja hankkivat sovussa ravintonsa ruohoista ja kasveista. Minä jään hirvemme luo enkä lähde ihmisten pariin.»
»Kyllä sinun kuitenkin pitää lähteä heidän luokseen, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Eivät he sinulle mitään pahaa tee. Kuulehan vielä. Olen tähän asti kertonut sinulle vain taivaallisesta isästäsi, mutta nyt minun pitää sanoa sinulle, että sinulla on maallinenkin isä, kuten sinulla on äitikin maailmassa».
»Maallinen isäkö», poika sanoi iloisena, »jonka voin nähdä kuten sinut ja jonka käteen voin tarttua kuten tartun sinun käteesi. Hänkö ei olekaan näkymätön kuten taivaallinen isä?»
»Niin, rakas lapsi», äiti sanoi, »saat nähdä hänet ja puhutella häntä».
»Nähdä hänet ja puhutella häntä!» poika huudahti ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. »Mutta», hän miettivänä jatkoi, »miksei hän sitten tule luoksemme ja miksi hän on jättänyt meidät näin yksin erämaahan? Eihän hän vain ole noita pahoja ihmisiä?»
»Ei, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Hän on hyvä ihminen. Hän ei tiedä, että olemme täällä erämaassa. Hän ei edes tiedä, että olemme elossa vielä, vaan on siinä uskossa, että meidät on surmattu. Hän luulee, että minä olen jumalattomin äiti, mitä maailmassa voi olla. Ihmiset ovat valehdelleet hänelle sellaista».
»Mitä merkitsee, että he ovat valehdelleet hänelle?» pienokainen keskeytti hänet. »Sitä en ymmärrä».
»Valehtelemista on, kun puhuu toista kuin mitä ajattelee. Ihmiset esimerkiksi sanovat oikein rakastavansa toisiaan, vaikka todellisuudessa tuskin sietävät toisiaan. Sellaista nimitetään valehtelemiseksi».
»Saattaako niin tehdä?» pienokainen sanoi. »Se ei olisi koskaan juolahtanut mieleeni. Voi niitä ihmisiä», hän huudahti ja pudisteli kiharaista päätään, »he ovat sentään ihmeellisiä olentoja».
»No niin», Genoveeva sanoi, »sinun isällesi myös siten valehdeltiin». Sitten hän kertoi pojalle kohtalostaan, sen verran kuin tämä saattoi siitä ymmärtää, ja puhui sitten edelleen: »Katso tätä kultasormusta sormessani! Sen olen saanut isältäsi».
»Isältäni!» Mertsi iloisesti huudahti. »Annappa minun kerran oikein tarkastaa sormusta. Olen jo nähnyt paljon taivaallisen Isäni antamia kauniita kappaleita, auringon ja kuun, tähdet ja kukat, mutta en ole nähnyt vielä mitään maalliselta isältäni saatua».
Genoveeva otti sormuksen sormestaan ja antoi sen pojalle. »Voi, miten kaunis!», Mertsi sanoi. »Onko isälläni useampia tällaisia kauniita esineitä ja lahjoittaako hän minulle jonkun niistä?»
»Sen hän tekee, lapsi kulta», Genoveeva sanoi pistäen sormuksen takaisin sormeensa. »Kun olen kuollut, niin ota tämä sormus sormestani. En tahdo ennen panna sitä pois, vaan säilytän sen kuolemaani asti, kuten säilytän rakkauteni ja uskollisuuteni isääsi kohtaan kuolemaani saakka. Todellakin rakkauteni häneen oli puhdas kuin tämän sormuksen kulta, ja uskollisuuteni ikuinen kuin sormuksen pyöreä kehä, joka ei missään kohden pääty ja joka sen vuoksi on iäisyyden vertauskuva».
»Kun tulet ihmisten luo», hän edelleen lausui, »niin kysy Siegfried-kreiviä, sillä se on isäsi nimi. Pyydä ihmisiä viemään sinut hänen luokseen, mutta älä sano kenellekään kuka olet, mistä tulet tai miksi haluat päästä kreivin luo. Älä myös suinkaan näytä sormusta kenellekään. Kun sitten seisot isäsi, kreivin edessä, niin anna hänelle sormus ja sano hänelle: 'Isä, tämän sormuksen lähettää sinulle äitini, Genoveeva, merkiksi siitä, että olen poikasi. Hän kuoli muutamia päiviä sitten. Hän tervehtii sinua vielä kerran ja käskee sanoa, että hän oli viaton ja että hän soi sinulle anteeksi. Taivaassa hän toivoo näkevänsä sinut jälleen, koska se ei ole voinut enää tapahtua tässä maailmassa. Elä hurskaasti, ole lohdullisella mielin, älä itke häntä ja pidä huolta minusta!' Älä vain unohda sitä, että olen viaton ja uskollinen hänelle, että vielä kuollessakin olin sitä vakuuttanut ja kuollut siinä vakaumuksessa. Sanothan sen aivan varmaan hänelle! Sano hänelle myöskin, että vielä kuolemanhetkelläkin rakastin häntä kuten rakastan sinua. Kerro hänelle, kuinka täällä elin ja kuolin. Pyydä häntä myöskin hakemaan kuollut ruumiini tästä luolasta ja kätkemään se esi-isieni hautaholviin, sillä en ole ollut arvoton kuulumaan heidän sukuunsa, joskin ihmiset pitävät minua rikollisena ja kunniattomana.
Sitten pitää minun sanoa sinulle vielä eräs seikka, jota et tiedä. Kuten sinulla on maailmassa isä ja äiti, niin minullakin on isä ja äiti, mutta enhän tiedä, ovatko he kestäneet sen surun, jonka tahtomattani heille aiheutin, vai eivätkö. Jos he vielä ovat elossa, niin pyydä isääsi heti viemään sinut heidän luokseen. He tulevat sangen iloisiksi nähdessään sinut, rakkaan lapsenlapsensa, niin että he unohtavat seitsemän pitkän vuoden surun». Ja vuolaisiin kyyneliin puhjeten hän lausui: »Varmaankin olet minua murehtinut, isä kulta. Ja äiti armas, paljon olet varmaankin tähteni itkenyt. Teidän kasvonne, rakkaimmat vanhempani, olisin suonut näkeväni, ennenkuin kuolen. Jospa tietäisitte minun elävän ja olevan täällä, niin varmaankin kohta rientäisitte luokseni vielä kerran nähdäksenne minut, mutta te tietysti luulette ruumiini jo aikoja sitten maatuneen jossain kaukaisessa erämaan kolkassa. Tapaammehan kumminkin taivaassa toisemme. Kuinka autuaallinen onkaan taivaantoivo ja toivo siellä nähdä toisensa. Ilman tätä lohdutusta olisi maallinen murhe liian raskasta, me ihmiskurjat joutuisimme epätoivoon. Sinä itket, lapsi kulta. Suo anteeksi, että saatoin sydämesi surulliseksi. Katsos, jos nyt kadottaisitkin äitisi, niin antaahan Jumala sinulle minun sijaani hyvän isän. Ällös siis itke, rakas lapsi. Isäsi on sanomattomasti iloitseva nähdessään vielä elossa sinut, rakkaan lapsensa, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Hän suutelee sinua, ottaa sinut syliinsä, painaa sinut povelleen, kutsuu sinua pojakseen ja kyselee sinulta paljon minusta itkien ilosta ja surusta. Hän on rakastava sinua kuten minä ja osoittava sinulle enemmän hyvyyttä kuin mitä minä, äitisi, voin sinulle osoittaa».
Genoveeva ei itkultaan voinut jatkaa, vaan laski päänsä sammalvuoteelleen eikä pitkään aikaan saanut heikkoudeltaan enää sanaakaan sanotuksi.