XIX
Golon kohtalo
Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin. Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija, jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin ja paheen esikuvan.»
Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien, kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.
»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja. Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».
Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin, tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle, »tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että Jumala on vanhurskas?»
Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos! Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta, katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.
Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen. Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!» hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva. Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».
Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä: »Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».
»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti, niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten alkuna toisessa elämässä».
Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa, ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.