XX
Vielä sananen naarashirvestä
Loppu
Kun pienokaiset olivat nähneet Genoveevan, Mertsin ja Golon, tahtoivat he lapsellisuudessaan vielä nähdä naarashirvenkin. Kreivi oli rakennuttanut sille oman, kauniin suojan. Se juoksenteli vapaana linnanpihalla, vieläpä tuli joskus portaita pitkin linnaan sisällekin Genoveevan ovelle asti, eikä sitä sieltä saatu hievahtamaan, ennenkuin se oli laskettu muutamaksi hetkeksi huoneeseen. Se oli sangen kesy kaikille ihmisille ja söi heidän kädestään, eivätkä linnanpihalla olevat ajokoiratkaan tehneet sille mitään pahaa. Lapset iloitsivat suuresti nähdessään tuon kauniin eläimen, he antoivat sille leipää ja silittelivät sitä, ja äidit sanoivat: »Ellei tätä eläintä olisi ollut, olisivat rakas kreivittäremme ja nuori kreivimme saaneet surmansa erämaassa».
»Sentähden ei saa kiusata mitään eläintä», sanoi palvelustyttö, jonka tehtävänä oli hoitaa hirveä. »Jollei meillä olisi härkää, jonka valjastamme auran eteen, ei lehmää, joka antaa meille maitoa, niin meidän kävisi yhtä huonosti kuin rakkaan kreivittäremme olisi käynyt erämaassa ilman hirveä. Ilman eläimiä maailma sentään olisi meille erämaa. Silloin olisi hyvin vähän viljeltyjä peltoja nähtävänä, eivätkä kauneimmatkaan niityt meitä hyödyttäisi. Älkää sentähden kiusatko elukoitanne, vaan kiittäkäämme Jumalaa tästäkin hyvästä».
Ei tiedetä tarkoin, kuinka kauan Genoveeva vielä eli, mutta se tiedetään, että hän koko jäljellä olevan ikänsä vietti iloisena tehden vielä sanomattoman paljon hyvää. Hiljainen ja autuas oli hänen kuolemansa. Hänen elämänsä muistutti kaunista, hiljaista kevätiltaa onnellisesti ohimenneen ankaran ukkosilman jälkeen, ja hänen kuolemansa oli kuin armas auringonlasku, päivän vielä säteillään valaistessa ja levittäessä siunausta, kunnes sen viimeinen hohde ei sammu, vaan ainoastaan katoaa näkyvistämme noustakseen ihanampana toisessa maailmassa.
Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan, jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana. Kreivi pystytti Genoveevalle valkeasta marmorista komean hautakiven, jonka alasyrjään oli hakattu uskollisen hirvenkin kuva.
Erämaahan kreivi oli Genoveevan pyynnöstä perustanut erakkomajan, jonka kappeli oli oikealle Genoveevan luolasta. Hildolf-piispa vihki sen, ja kansa nimitti sen Naiskirkoksi. Genoveevan elämänvaiheet oli sirosti kuvattu sen seiniin. Pieni puuristi, johon liittyi niin paljon kalliita muistoja, pantiin kumminkin vasta Mertsin kuoltua kultakehyksissä alttarille. Luolan toisella puolen oli erakon maja ja sievä pikku puutarha, jonka läpi lähteen vesi virtasi. Sinne kulki aina paljon ihmisiä, ja herttainen erakko näytti heille silloin pientä ristiä, taulua, luolaa, kiveä, jolle Genoveeva oli polvistunut, ja lähdettä, josta hän oli juonut, kertoi heille hänen tarinansa ja kehoitti nuoria ja vanhoja noudattamaan hänen esimerkkiään.
Kansa kunnioitti Genoveevaa pyhimyksenä, ja lähes sata vuotta myöhemmin vielä valkohapsiset vanhukset ilolla lausuivat: »Lapsena ollessani näin Genoveevan», ja he kertoivat kuunteleville lastenlapsille ja näiden lapsille, mitä Genoveeva oli heille sanonut.
Siegfriedsburgin eli Siegfriedsheimin linna, tavallisessa puheessa vain Siegmern tai Simmern-nimellä tunnettu, missä Siegfried ja Genoveeva olivat asuneet, hävitettiin sittemmin. Siitä on enää vain muutamia raunioita nähtävinä Altsimmern-nimisessä paikassa Koblenzin lähellä, mutta kunnioitus ja rakkaus Genoveevaa kohtaan oli pysyvämpi ja kestävämpi kuin nuo lujat muurit. Vuosisatojen himmentävä voimakaan ei ole saanut hänen elämäntarinaansa joutumaan unohduksiin, ja meidän päivinämme vielä on monella naisella hänen muistokseen nimenä Genoveeva.