XV
Siegfried-kreivi löytää puolisonsa Genoveevan
Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan, ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia, kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji, josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja, milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja kreivi vietiin aina mukaan retkille.
Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä, jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle. Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin. Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten, orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan, sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.
Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton, ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.
»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!» Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien, kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.
»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.
»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».
Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan, luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.
»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois, autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»
»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».
Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.
Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan, sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin toivoa».
Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!» katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli. »Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan! Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»
Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta. »Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa, johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa minulle anteeksi?»
Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin. Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».
Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt loukatessani sinua niin syvästi!»
Genoveeva lausui: »Rauhoitu, Siegfried! Kaikki on Jumalan johdatusta. Hän on siten sallinut käyvän. Oli hyvä minulle, että jouduin tänne erämaahan. Ehkäpä rikkaus ja loisto olisivat minut turmelleet, mutta erämaassa löysin Jumalan ja taivaan».
Hänen vielä puhuessaan tuli Mertsi. Hänellä oli pukimena vain vartalon ympäri kiedottu kauriinnahkasensa ja hän kahlasi lumessa, jota paikka paikoin oli vielä sangen paksulti ahtaassa, kallioitten ympäröimässä laaksossa. Hänellä oli kainalossaan muutamia tuoreita, vettä valuvia kasveja, jotka hän vastikään oli poiminut lähteestä, ja kädessään hänellä oli juuri, jota paraikaa pureskeli.
Poika säikähti ja pysähtyi huomatessaan kreivin upeassa ritaripuvussaan pitkä, häilyvä höyhentöyhtö kypärissä. Hän katsahti äitiinsä, näki kyyneleet, jotka vuolaina vierivät tämän kalpeita poskia ja huudahti äänekkäästi: »Äiti, kuka hän on? Onko hän niitä pahoja ihmisiä ja aikooko hän surmata sinut? Ällös itke», hän jatkoi juosten äitinsä luo, »en salli tehtävän sinulle mitään pahaa. Hän saa mieluummin surmata minut kuin loukata sinua».
Genoveeva lausui lempeästi: »Rakas poikani, älä pelkää häntä. Katsohan häntä ja suutele hänen kättään, ei hän tee sinulle mitään pahaa. Hän on hyvä, rakas isäsi. Katsos, hän itkee surkeuttamme. Jumala on lähettänyt hänet pelastamaan meidät täältä ja viemään meidät kotiin».
Poika kääntyi ja katsahti vieraaseen. Hän oli kiharaisine, mustine kutreineen, jaloine otsineen, suurine, säkenöivine silmineen, kauniin kaarevine nenineen ja hienomuotoisine huulineen kreivin ilmeinen kuva. Nähdessään suloisen, kukkean pojan tämä suuresti ihastui, mutta lapsen vaillinaisen puvun huomatessaan hänet samalla valtasi syvä sääli. Hänen isänsydämensä sykähti rakkaudesta tätä hänen lastaan kohtaan, ja hän huudahti: »Oi poikani, rakkahin poikani, tullos syliini!» Hän suuteli Mertsiä, nosti hänet käsivarrelleen ja kiertäen toisen kätensä Genoveevan vyötäisille hän loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohti ja lausui: »Jumala, on liian suuri autuus sydänparalleni näin aivan odottamatta ja aavistamatta nähdä ensi kerta tämä rakas lapseni ja kohdata rakas vaimoni kuin kuoleman takaisin antamana!» Genoveeva risti kätensä, katsahti hartaana taivaalle ja sanoi: »Niin, Jumala, Sinä olet rajaton anteliaisuudessasi ja kykenet hetkessä runsaasti hyvittämään kaiken tuskan, mitä ihmissydän vuosien kuluessa on kestänyt. Ollos siitä kiitetty!» Herttainen poikakin nähdessään vanhempiensa niin liikutettuina rukoilevan, kohotti pienet kätösensä taivasta kohden ja toisti äitinsä sanat: »Rakas Jumala, ollos siitä kiitetty!» Kaikki kolme jäivät vielä pitkäksi aikaa ääneti ja liikkumattomina seisomaan, ja ainoastaan heidän sydämensä puhuivat Jumalalle, mitä ei ainoakaan kieli voi lausua.
Vihdoin Genoveeva alkoi kysellä: »Vieläkö vanhempani ovat elossa? Voivatko he hyvin vanhuudessaan? Tietävätkö he, että olen viaton? He ovat jo seitsemän vuotta itkeneet minua kuolleena, enkä minäkään ole kuullut heistä mitään seitsemään vuoteen.» Kreivi vastasi: »He elävät kyllä vielä, voivat hyvin ja tietävät viattomuutesi. Lähetän niin pian kuin suinkin lähetin ratsain viemään heille ilosanomaa siitä, että olet löydetty». Genoveeva loi silmänsä taivaalle ja huudahti ristissä käsin ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä: »Ollos kiitetty. Jumala! Sinä olet kuullut rukoukseni, täyttänyt sydämeni salaisimmat toiveet ja suonut minulle vielä senkin, jota tuskin uskalsin toivoakaan. Olet suonut puolisoni palata sodasta, olet tuonut ilmi viattomuuteni, olet pelastanut minut kaikista kärsimyksistä, vankeudesta ja kuolemastakin, olet suonut minulle riemuisan hetken, jolloin sain viedä lapseni isälleen ja nyt tahdot vielä antaa minun nähdä rakkaat vanhempani. Sinä olet sula rakkaus!»
Sitten Genoveeva vei puolisonsa luolaan, sillä hän ei kauemmin saattanut avojaloin seisoa lumessa. Kreivi astui sinne kumarassa ja katseli surumielisesti rosoisia seiniä, matalaa sammalvuodetta, kurpitsamaljoja ja varpukoria, jotka olivat Genoveevan ainoat taloustarpeet ja todistivat hänen puutteestaan. Liikutettuna hän näki pienen ristin seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi. Hän silmäsi luolan aukosta jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät ahdasta laaksoa, ja tummia kuusia, jotka vielä olivat paksun lumen peitossa, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen vuotaa: »Oi, Genoveeva», hän huudahti, »minkä ihmeen avulla onkaan Kaikkivaltias pitänyt sinua elossa tässä kauheassa erämaassa. Lähettikö Hän luoksesi enkelin sinua ravitsemaan? Seitsemän pitkää vuotta ilman leivänpalasta, ilman tulta talvella, ilman lämpöistä vuodetta, ilman kunnollista pukua, paljain jaloin paksussa lumessa olet saanut olla, sinä herttuan tytär, joka söit hopealautasilta, joit kultahaarikasta, käytit purppuravaatteita ja talvis-aikaan kalliita turkkeja! Liian kauheata on elämäsi ollut! Mitä sanomatonta kurjuutta olenkaan sinulle tuottanut, ja siitä huolimatta, huolten ja tuskien riuduttamanakin rakastat minua vielä, sinä uskollinen, hyvä sydän. Kuinka jaloja ihmiset sentään saattavatkaan olla!»
Genoveeva koki rauhoittaa häntä. Hän hymyili enkelimäinen ilme kalpeilla kasvoillaan ja sanoi: »Älähän nyt enää siitä puhu, rakkahin puolisoni. Tietäähän Jumala, että minulla tässä erämaassa on ollut paljon riemujakin. Eikö palatseissakin toisaalta ole kärsimyksiä, ja kärsitkö sinä vähemmän kuin minä? Unohtakaamme kaikki tuo», hän jatkoi suunnatakseen kreivin ajatukset toisaanne, »ja katsohan sen sijaan poikaamme. Katso, miten helakkoina hänen poskensa hehkuvat, ja miten terve ja vahva hänestä on tullut yksinkertaista ravintoa syödessään ja kasvaessaan Jumalan vapaassa luonnossa. Kotona linnassamme olisi häntä ehkä hemmoiteltu, niin että hän näyttäisi kalpealta ja huonolta kuten monet ylhäisten lapset. Ollos siis iloinen ja kiitä Jumalaa!»
Genoveeva istuutui nyt luolan kivi-istuimelle, ja kreivi istuutui hänen viereensä nostaen pikku Mertsin polvelleen. Genoveeva kertoi, miten ihmeellisesti Jumala oli pitänyt huolta hänestä ja hänen pojastaan siitä hetkestä asti, jolloin uskollinen naarashirvi oli tullut heidän luolaansa, siihen saakka, jolloin tuo hyvä eläin kreivin hätyyttämänä pakeni sinne. Kreivi kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja hartaimmalla myötätunnolla ja huudahti lopuksi liikutettuna: »Ihmeellinen olet. Jumala, johdatuksessasi, ja sanomattoman moninaiset ovat pelastuskeinosi. Kun minä olin julmasti hylännyt vaimoni ja lapseni, niin että heidän suuressa hädässään olisi ollut pakko nääntyä, silloin Sinä, laupias Jumala, tämän kelpo eläimen avulla armollisesti pelastit molemmat nälkäkuolemasta. Ja kun heidän hätänsä taas kohosi korkeimmilleen, kun äiti oli puutteesta ja kurjuudesta kuolemaisillaan, ja lapsi raukan olisi täytynyt tuhoutua kulkiessaan minun luokseni tämän kauhean erämaan halki, jossa on raatelevia petoja, ja kun ei yksikään ihminen saattanut ilmoittaa minulle heidän hätäänsä, silloin Sinä, kaikkitietävä Jumala, johdatit niin, että tämän mykän eläimen piti tulla oppaakseni heidän asunnolleen. Kuinka helposti ja kuitenkin ihmeellisesti osaatkaan auttaa jokaisessa hädässä, Sinä ikiviisas ja hyvä Jumala. Sinuun, ihmisten rakastavaan Isään, tahdommekin siksi turvautua, miten kova kohtalomme lieneekään».