XVI
Genoveevan tulo Siegfriedsburgiin
Isä, äiti ja lapsi astuivat luolasta liikutuksen kyynelten vielä kimallellessa kaikkien silmissä. Kreivi otti nyt, kutsuakseen seurueensa koolle, hopeaisen metsästystorvensa, joka kultaketjuissa riippui hänen vyötäisillään, ja puhalsi siihen, niin että kaiku satakertaisena vastasi kallioista. Mertsi, joka ei eläissään ollut kuullut sellaista, riemastui tuosta ihmeellisestä äänestä. Hän halusi lähemmin tarkastaa torvea, kysyi mistä se ynnä ketjut olivat tehdyt ja yritti kohta puhaltaa, mutta ääni, jonka hän sai syntymään, ei kuulunut varsin kauniilta, niin että Genoveeva kyynelsilminkin hymyili pojan ponnistuksille.
Kreivi puhalsi vielä pari kertaa torvellaan. Kuullessaan sen äänen ritarit ja palvelijat riensivät hänen luokseen. Kaikki hämmästyivät nähdessään kalpean, riutuneen naisen, jonka kättä kreivi piteli omassaan, ja kauniin, herttaisen pojan, joka istui hänen käsivarrellaan. He lähenivät noita kolmea ja muodostivat piirin heidän ympärilleen seisoen ääneti ja kunnioittavina ja halukkaina kuulemaan, keitä nainen ja poika olivat. Silloin kreivi lausui liikutetulla äänellä: »Te jalot ritarit ja te uskolliset palvelijani, katsokaa, tässä on puolisoni Genoveeva ja tässä poikani, nimeltään Mertsi». Sen kuullessaan kaikki kauhusta ja hämmästyksestä huudahtivat mikä mitäkin, ja sadoittain huudahduksia ja kysymyksiä kuului sekaisin: »Mitä, armollinen kreivittäremmekö? Eikö häntä teloitettukaan? Onko hän herännyt kuolleista? Ei, sehän ei ole mahdollista! Niin, hänhän siinä sentään on! Missä kurjuudessa! Katsokaahan, miten kalpealta hän näyttää! Oi, rakasta pikku kreiviämme! Oi, tuota kaunista, herttaista poikaa!» He tuskin saattoivat lakata ilosta ja säälistä, hämmästyksestä ja uteliaisuudesta huutamasta ja kyselemästä, valittelemasta ja riemuitsemasta.
Kreivi kertoi lyhyesti heille Genoveevan pelastumisen pääkohdat ja antoi sitten käskyjä palvelijoilleen. Parin hänen ratsumiehensä tuli heti laukata takaisin linnaan hakemaan vaatteita Genoveevalle, toimittamaan hänelle kantotuoli ja järjestämään kaikki hänen saapumisensa varalta. Toisten hän käski tuoda kuormajuhdat ja muulit ja muutamia hän käski kokoamaan puita ja sytyttämään tulen kuivalle paikalle kallionkielekkeen alle ja valmistamaan siellä ruokaa. Itse hän avasi mukaan otetut tavarat, verhosi puolisonsa purppuraiseen, mustalla nahalla koristeltuun talviviittaansa ja antoi hänelle suuren, hienon liinan päähineeksi. Hän levitti kallionlohkareelle tulen ääreen oivallisen maton ja nosti Genoveevan sille. Kaikki ritarit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen, tervehtivät häntä mitä kunnioittavimmin ja osoittivat hänelle syvästi liikutettuina sääliään ja iloaan. Kaikkien palvelijoitten etunenässä uskollinen Wolf tunkeutui kreivittären luo. Hän oli tuskin saattanut odottaa, kunnes ritarit olivat tervehtineet tätä. »Armollinen rouva», hän sanoi kostuttaen hänen kättään kyynelillään, »nyt vasta oikein iloitsen siitä, etteivät maurilaiset halkaisseet vanhaa, harmaata päätäni, kun saan vielä tämänkin kokea. Nyt tahdon mielelläni kuolla». Sitten hän nosti lapsen syliinsä, suuteli sitä molemmille poskille ja sanoi: »Tervetultuasi, lapsi kulta! Sinä olet isäsi ilmikuva. Tullos urheaksi ja uljaaksi kuten isäsi ja helläksi ja lempeäksi kuten äitisi ja yhtä hyväksi ja hurskaaksi kuin he molemmat!»
Mertsi oli aluksi ujo ja arka jouduttuaan yhtäkkiä niin suuren ihmisjoukon keskelle, mutta vähitellen hän kävi tuttavallisemmaksi ja puheliaammaksi. Koska hän nyt näki koko joukon esineitä ensi kerran elämässään, oli hänellä melkein alinomaa jotain kysyttävää tai huomautettavaa, ja tuon vilkkaan pojan puheet kuuluivat monesti sangen somilta ja hullunkurisilta. Hän hämmästyi kaikkein eniten nähdessään ritarit, jotka ratsain olivat saapuneet laaksoon. Hänen kävi aivan samoin kuin niiden kansojen, jotka ensi kerran näkivät ratsastajan, hänkin arveli, että hevonen ja mies olivat yksi luomus. »Isä», hän huudahti, »onko nelijalkaisiakin ihmisiä?» Isä tuotti nyt hänen luokseen hevosen, jonka selästä ratsastaja oli hypännyt maahan, ja Mertsi kysyi: »Isä, mistä olet pyydystänyt nämä eläimet? Ei sellaisia ole täällä metsässä». Tarkastellessaan lähemmin hevosta ja huomatessaan sen suussa hopeiset, kullalla silatut suitset hän huudahti: »Kas, syövätkö nämä eläimet kultaa ja hopeaa? Sittenpä ne eivät löytäisi erämaastamme mitään ruokaa». Kun nyt tuli loimusi korkealle, seisoi hän taas kummissaan sen ääressä ja huudahti: »Äiti, ovatko ihmiset tuoneet salaman pilvistä, vai onko hyvä Jumala sen heille lahjoittanut?» Kuultuaan tulen nimen hän jatkoi, katsellen sen kaunista loistoa ja tuntiessaan sen suloista lämpöä: »Vai tuo se on tuli. Sepä vasta on taivaan kaunis ihmelahja! Olethan jo kertonut minulle siitä, rakkahin äiti, mutta niin kauniiksi en ollut sitä kuvitellut. Jos ennemmin olisin nähnyt sen, niin kyllä olisin rukoillut sitä hyvältä Jumalalta. Emmekös olisikin tarvinneet sitä tämänkin talven aikana, äiti?» Aterian aikana varsinkin kallisarvoiset hedelmät herättivät hänen huomiotaan. Hän otti kohta kullankellerviä, punajuovaisia omenia ja huudahti: »Isä, eikö sinun luonasi tulekaan talvi, koska tuot näin kauniita, tuoreita hedelmiä mukanasi? Sinunpa luonasi vasta lieneekin hyvä asua!» Hän tuskin rohkeni syödä noita kauniita hedelmiä ja lausui: »Säälihän niitä on syödä, ne ovat niin sanomattoman kauniita». Sitten hän katseli kauan ja tarkasti juomalasia, uskalsi tuskin kajota siihen, piteli sitä sitten pitkän aikaa varovasti kädessään ja huudahti vihdoin ihmeissään: »Eikö se sulakaan? Eikö se olekaan jäästä tehty?» Kuultuaan, mistä se oli, hän huudahti: »Oi, miten Jumala onkaan luonut monta ihmeellistä esinettä, joista en ole mitään tiennyt!» Kun palvelija ojensi hänelle kirkkaan hopealautasen, ja hän siitä näki kuvansa, säikähti hän kovin. Ensin hän vavahti, sitten hän arasti hapuili lautasen takapuolta koskettaakseen poikaa, jonka luuli näkevänsä. Hän ei saattanut käsittää, miten ohuessa lautasessa oli tilaa tälle, mutta varsinkin häntä kummastutti se seikka, että hänen vakavana ollessaan poikakin pysyi vakavana ja hänen hymyillessään poikakin vastasi hymyten. Siten tuo iloinen lapsi valmisti vieraille tuhansia riemuja, ja jos ennen vuodatettiin vuolaita kyyneleitä, niin yhtä sydämellisesti nyt isä ja äiti hymysivät ja yhtä äänekkäästi nyt ritarit ja asepalvelijat nauroivat.
Ateria oli tuskin lopetettu, kun ratsumies palasi tuoden Genoveevan vaatteet. Tämä meni luolaan, heittäytyi ensiksi polvilleen kiittääkseen Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja pukeutui sitten toisiin vaatteisiin. Pienen puuristin hän otti mukaansa kärsimystensä kiitolliseksi muistoksi ja astui sitten jälleen kreivillisesti puettuna luolasta. Kreivi käski tuoda lauhkeimman muulin, levitti mattoja sen selkään ja nosti Genoveevan niille istumaan. Itse hän hyppäsi lempihevosensa selkään, otti Mertsinkin, joka siitä oli suuresti riemuissaan, eteensä istumaan, ja niin kaikki lähtivät kotia kohden. Puolitiessä he kohtasivat kantotuolin, jolla Genoveevan oli mukavampi kulkea, ja hän muuttikin Mertsin kanssa siihen istumaan. Kohta kun saattue oli jättänyt metsän, tulivat ihmiset joukoittain sitä vastaan. Tieto kreivittären löytymisestä oli heti levinnyt kautta koko kreivikunnan ja laajalti sen lähiseuduillekin. Kansa oli jättänyt kaikki askareensa, varstat ripustettiin kattohirsille ja värttinät pantiin syrjään. Kokonaiset kylät jäivät autioiksi, vain sairaat ja heidän hoitajansa pysyivät kotona. Kaikki olivat pukeutuneet parhaisiin vaatteisiinsa ja kiiruhtivat näkemään hyvää kreivitärtään. Koko maa juhli yleistä riemupäivää. Kuta lähemmäksi Genoveeva saapui linnaansa, sitä sankemmat kansanjoukot seisoivat tienvarsilla tervehtimässä häntä ilohuudoin.
Niiden ihmisten joukossa, jotka tulivat Genoveevaa vastaan, nähtiin myös kaksi toivioretkeläistä, joilla oli pitkät pyhiinvaellussauvat, simpukoita hatuissaan ja pitkät pyhiinvaeltajan viitat yllään. Nämä astuivat molemmille puolin kantotuolia ja lankesivat Genoveevan jalkain juureen. He olivat samat kaksi miestä, joitten oli ollut määrä surmata Genoveeva. Molemmat, varsinkin Konrad, pyysivät nyt häneltä anteeksi, että he Goloa peläten olivat jättäneet hänet erämaahan kaikelle kurjuudelle alttiiksi eivätkä ennemmin olleet vieneet häntä hänen vanhempiensa luo Brabantiin. Sitten he kertoivat, etteivät he kohta sen jälkeen olleet luulleet henkensäkään olevan turvassa Gololta, että he olivat tehneet toivioretken Pyhään maahan, että he vasta muutamia päiviä sitten olivat palanneet matkaltaan ja että he piillen ja ilmaisematta itseään muille kuin omaisilleen olivat pelon vallassa harhailleet pitkin kreivikuntaa, pitäneet Genoveevaa aikoja sitten kuolleena ja haudattuna ja sentähden sopineet keskenään olla puhumatta koko asiasta, jotteivät uudelleen murehduttaisi kreiviä. »Miten onkaan ollut mahdollista», he lausuivat, »ettette te, armollinen kreivitär, ole kuollut viluun ja nälkään ettekä joutunut petojen raadeltavaksi? Me olemme luulleet, että te ja rakas lapsenne jo kauan sitten olisitte saaneet paljoa kauheamman lopun kuin mikä meidän piti teille aiheuttaa».
Genoveeva käski heidän nousta, ojensi heille lempeästi kätensä kantotuolistaan ja sanoi: »Minun on lähinnä Jumalaa kiittäminen omastani ja lapseni hengestä teitä, hyvät miehet. Kiitä sinäkin heitä, lapseni», hän sitten virkkoi kääntyen Mertsin puoleen. »Katsos, tässä ovat ne miehet, joitten oli määrä surmata sinut, mutta jotka kuulivat enemmän Jumalaa kuin ihmisiä». Sitten hän jatkoi puhuen miehille: »Eihän teitä nyt enää kaduta, että silloin säästitte henkemme?» — »Silloin me arvelimme ihmeen paljon hyvää tehneemme, kun lahjoitimme teille elämän, mutta nyt vasta huomaamme, ettei se ollut mitään, ja meidän olisi tullut panna oma henkemme alttiiksi pelastaaksemme teidät ja viedä teidät kotiin hyvien vanhempienne luo».
Senjälkeen miehet heittäytyivät kreivin jalkoihin, anoivat hänenkin anteeksiantamustaan ja kiittivät häntä siitä armeliaisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän jättämiään vaimoja ja lapsia kohtaan. He olivat nimittäin hämmästyksekseen saaneet tietää, miten jalomielisesti Genoveeva oli viimeisessä kirjeessään sulkenut heidät kreivin huomioon, ja miten isällisesti kreivi puolisonsa hurskasta pyyntöä täyttääkseen oli pitänyt huolta heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Kreivi lausui: »En tietänyt, että olitte armahtanut puolisoani ja lastani ja säästänyt heidän henkensä, mutta armahtaessani vaimojanne ja lapsianne, kävi tietämättäni teidän suhteenne toteen Herran sana: 'Joka on laupias, hän on myös saava laupeutta osakseen'. Menkää koteihinne, minä olen vastakin pitävä huolta perheistänne». Molemmat miehet nousivat ja seurasivat kantotuolia. Tällöin Heinrich virkkoi Konradille: »Näetkö nyt, että on totta, mitä sanoin sinulle: ei saa säikkyä hyvää tehdessään, miten vaaralliselta tahansa meistä näyttäneekin, sillä ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».
Juuri kun Genoveeva oli ehtinyt kukkulalle, jonka yli tie kulki, ja näki Siegfriedsburgin aukenevan eteensä, soitettiin siellä yhtaikaa kaikilla kelloilla. Kansa näki Genoveevan pelastuksessa Jumalan kaikkivaltiaan kaitselmuksen ja piti hänen paluutaan pyhänä juhlallisuutena. Sentähden se tahtoi juhlia hänen kotiintuloaan kellojen soitolla. Kuullessaan juhlalliset kellonäänet Genoveeva uudelleen heltyi itkuun, ja kansanjoukkojenkin kyyneleet vuotivat viljemmin. Yleinen liikutus muuttui hartaudeksi, joka ylensi kaikkien sydämet taivasta kohden, niin että kaikki kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Siegfriedsburgin ympärillä oli ihmisiä silmänkantamattomiin, ja sanomaton tungos vallitsi. Ihmiset olivat kiivenneet tien varsilla oleviin puihin, ja Siegfriedsburgissa olivat kaikki ikkunat, vieläpä katotkin, joiden ohi Genoveevan oli kulkeminen, ihmisiä täynnä, sillä kaikki tahtoivat nähdä mahdollisimman läheltä rakastetun, kauan kuolleeksi luullun kreivittärensä. Kantotuoli, joka oli sijoitettu kahden muulin selkään, oli avattu, jotta kaikki näkisivät hänet. Heidän katseensa olivat häneen kohdistetut, ja koko kansa kohotti sellaisen riemuhuudon, että kellojen soitto kuului vain kumeasti sen keskeltä. Genoveeva istui tuolissaan kuin nöyryys itse ja loi hänelle osoitetusta kunniasta hämillään silmänsä maahan. Sylissään hän piti poikaansa, jolla vielä oli yllään kauriinnahka ja kädessään luolasta tuotu puuristi. Kantotuolin oikealla puolen ratsasti kreivi ja vasemmalla hänen uskollinen Wolfinsa. Molemmat toivioretkeläiset seurasivat heitä, ja naarashirvi juoksi kesyn koiran lailla heidän perässään. Ritarit ja kreivin palvelijat ratsastivat osaksi kantotuolin edellä, osaksi sen jäljessä.
Kun seurue siten hitaasti kulki väkijoukon läpi, sanoivat monet toisilleen: »Voi meidän rakasta, armollista kreivitärtämme! Kuinka kalpean ja hurskaan näköinen hän onkaan! Maria ristin juurella lienee ollut samannäköinen». Toiset virkkoivat: »Katsokaahan tuota kaunista poikaa! Hän on aivan samannäköinen kuin kirkkoomme maalattu pieni Johannes erämaassa». Toiset taas huudahtivat: »Kas kummaa naarashirveä! Ymmärtämättömät eläimetkin rakastavat hurskasta, hyvää kreivitärtämme». Moni äiti lausui lapselleen, jonka oli käsivarrellaan kantanut katsomaan armollista rouvaa: »Katsos, tuossa hän on, jonka tähden niin paljon olen itkenyt, ja josta niin usein olen kertonut. Kun hänet riistettiin meiltä, ei sinua vielä ollut maailmassa». Moni isä nosti poikaansa korkeammalle ja sanoi: »Näetkö hänet nyt? Hän teki sinulle jo hyvää sinun vielä kehdossa maatessasi». Moni vanhus, joka vaivalloisesti sauvansa nojassa oli päässyt lähelle saattuetta, itki ja nyyhkytti ilosta vielä kerran eläessään nähdessään Genoveevan.
Kun Genoveeva oli saapunut linnanpihalle, näki hän sisemmän linnanportin luona koko lähiseudun ritarirouvat ja -neidot. Toinen toisestaan tietämättä oli itsekukin saapunut toivottamaan Genoveevaa tervetulleeksi. Kaikki olivat ihastuksissaan hänen viattomuudestaan ja riemuitsivat hänen ihmeellisestä pelastuksestaan. He iloitsivat vielä erikoisesti siitä, että kaikki siten sopimuksetta olivat kokoontuneet, ja ettei yhtäkään puuttunut. He pitivät tätä päivää naisellisten hyveitten riemupäivänä ja kaikkien vaimojen ja neitojen yleisenä kunnia- ja ilojuhlana. Kaikki he olivat pukeutuneet kauneimpiin koruihinsa kuin suurena juhlana ja etunenässä seisoi kaunis impi aivan valkeassa puvussa ja nauha mitä ihanimpia tosihelmiä kaulallaan. Hän ojensi Genoveevalle ikivihreistä myrteistä kiedotun seppeleen vienoine, lumivalkeine kukkineen hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa viehkeäksi merkiksi. »Ota tämä seppele meidän kaikkien nimessä», neito lausui syvästi liikutettuna, »kauniimman voittoseppeleen on Jumala tallettanut Sinulle taivaassa».
Genoveeva ei tuntenut nuorta tyttöä, mutta toiset ritarinaiset sanoivat hänelle, että tämä oli Bertta, sama hyvä tyttö, joka oli käynyt häntä vankilassa tervehtimässä, ja joka silloin ei ollut vielä neljäntoistavuotiaskaan. »Jalo rouva», he sanoivat, »tämä oli ainoa, joka häpeässänne ja kurjuudessanne piti teistä huolta. Siksi tulee hänen myös ensimmäisenä päästä osalliseksi ilostanne». Kun Genoveeva katseli neitosta ja näki tutut helmet hänen kaulallaan, silloin tuo kauhea yö vankilassa taas muistui hänen mieleensä. Silmät taivasta kohden luotuina hän huudahti: »Kuka olisi luullut silloin, kun minut lapsi käsivarrella vietiin näitten muurien sisältä, että näin palaisin? Ainoastaan Sinä, Jumala, tiesit sen jo silloin, ja määräsit minulle tämän ilon». Ottaessaan melkein punastuen seppeleen neidon kädestä, hän jatkoi: »Jos Sinä jo täällä maailmassa suot niin paljon kunnioitusta ja rohkaisua viattomuudelle, miten onkaan oleva kerran taivaassa?»
»Aivan niin, armollinen rouva», Wolf sanoi, »viattomuutta ei aina niin kunnioiteta, ja harvoin sen ylistykseksi vietetään tämänkaltaisia juhlapäiviä, mutta joskus Jumala kumminkin sallii niin käyvän antaakseen meille vähän esimakua siitä ilosta, jonka Hän on meille taivaassa tallettanut. Sitten hän herransa puoleen kääntyen puhui: »Hyvä herra, olen kahdeksankymmenen ikävuoteni kuluessa usein voitokkaana saapunut tähän linnaan, mutta sellaista voitonpäivää, jollainen tämän naisen osaksi on tullut, en vielä milloinkaan ole kokenut.» — »Wolf», kreivi lausui, »siksi se onkin itse Jumalan asettama, se on ihanin riemujuhla, hyveen voitettua paheen.» Kaikki ritarit ja vallasnaiset myönsivät vanhuksen puheen oikeaksi, mutta neidot tekivät vielä erikoisen päätöksen, että ikivihreitä valkokukkaisia myrtinoksia vastedes käytettäisiin morsiusseppeleiksi neitseellisen viattomuuden ja aviouskollisuuden vertauskuvina, mikä tapa on säilynyt monilla seuduilla meidän päiviimme asti.
Päivän monet riemut, paljo itkeminen ja puhuminen olivat rasittaneet Genoveevaa, niin että hän oli aivan uuvuksissa. Hänet vietiin viipymättä huoneeseensa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Kiitettyään vielä kerran Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja puhuteltuaan hetkisen Drakon leskeä ja orpolapsia ja vakuutettuaan huolehtivansa heistä, hän meni levolle valmiiksi laitetulle vuoteelle. Uskollinen Berta hoivasi tästä lähtien aina Genoveevaa, joka ei halunnutkaan ketään muuta itseään palvelemaan.