XVII
Genoveeva näkee jälleen vanhempansa
Sillä välin kuin Siegfriedsburgissa kaikki mitä hartaimmin iloitsivat, Brabantin herttuan linnassa vielä vallitsi mitä syvin murhe. Wolf-vanhus tarjoutui viemään ilosanoman Genoveevan löytymisestä hänen vanhemmilleen, mutta kreivi sanoi: »Rakas, vanha ystäväni, jää sinä tänne ja usko tuo vaivalloinen matka nuoremman miehen tehtäväksi. Tiedäthän, miten sinua rasitti viime paluumme saraseenien maasta ja kuinka monesti lausuit matkan varrella, että se oli oleva viimeinen retkesi». Wolf vastasi: »Ihminen päättää ja Jumala säätää. Hän on monien sotaretkieni hyväksi päätteeksi vielä suunnitellut minulle kunnia- ja riemuratsastuksen, enkä minä siitä tahdo luopua. Sallikaa minun lähteä, hyvä herra!» — »Mutta», kreivi lausui, »ajattelehan ikääsi, matkan pituutta, vuodenajan koleutta, rakas Wolf!» — »Tuo kaikki ei mitään haittaa», Wolf vastasi. »Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi rakkaan, armollisen kreivittären palattua, ja minusta tuntuu, etten saata kauniimmin lopettaa ritaripalvelustani kuin suorittamalla tämän ratsastuksen. Kun se on tehty, niin mielelläni antaudun rauhaan. Minä, vanha mies, laskeudun silloin levolle ja saatan nukkua viimeiseen päivään asti». — »No niin, lähteös siis matkaan, rakas, vanha, uskollinen sotakumppani», kreivi liikutettuna lausui. »Ota paras hevonen tallistani ja valitse vartiostoksi kaksitoista parhainta ratsumiestäni. Sano kalliille appivanhemmilleni kaikki, mitä jalo sydämesi kehoittaa sinua sanomaan ja mitä tiedät itsenikin tahtovan heille sanoa. Jumala olkoon oppaanasi ja tuokoon sinut jälleen takaisin syliini!» Genoveevakin oli vielä kerran kutsuttanut hänet luokseen ja käskenyt hänen sanoa hänen kalliille vanhemmilleen, mitä lapsenkunnioituksessaan ja rakkaudessaan vain saattoi keksiä.
Wolf ei koko yönä saanut lepoa. Jo ennen aamun sarastusta hän herätti ratsumiehet, oli itse apuna hevosia ruokittaessa ja satuloitaessa, kiirehti alinomaa lähtöä, nousi sitten täysissä varustuksissa hevosensa selkään ja lähti ratsumiehineen matkaan. Hän ratsasti koko ajan edellä ja huuteli toisille sadat kerrat päivässä: »Hei, toverit eteenpäin!» Ja niin kuljettiin päivä toisensa jälkeen aamusta varhain myöhään iltaan. Ratsumiehet kysyivät häneltä: »Miksi kiiruhdattekaan näin vinhasti, herra tallimestari?» mutta hän vastasi: »Ajatelkaa vanhempain surua, josta me saamme tehdä lopun. Jos kelpo mies saattaa poistaa kärsivältä muutamankaan surullisen hetken, ei hän saa ikävystyä mihinkään vaivannäköön eikä sääliä jäseniään. Ratsastimmehan usein urheasti iskemään haavoja ja tuottamaan kyyneliä, ratsastakaamme nyt kerran uljaasti haavoja parantamaan ja kyyneliä kuivaamaan! Soisinpa ratsullani olevan siivet kuten sillä, jonka kerran, ties missä, näin maalattuna ja joka minusta näytti hyvin merkilliseltä». Näin sanoen hän taas kannusti mustaa hepoaan.
Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä, kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle. Olen matkan varrella ajatellut jo paljon sitä enkä ole keksinyt mitään sopivaa tapaa. Mieluimmin huutaisin jo kaukaa: 'Genoveeva on löydetty, hän elää', mutta noin suin päin ei sitä sentään käy ilmoittaminen. Olen vanha sotamies ja tähän saakka olen vain kuuleman mukaan tiennyt, mitä pelästys on, ja kumminkin, omituista kyllä, säikähdytti minut tieto: 'Kreivitär elää', niin että vavahdin ja vieläkin tunnen joka jäseneni värisevän. Enpä olisi koskaan uskonut, että ilo voi niin miehenkin pelästyttää, mutta koska kaikkien ihmisten käy siten, niin voisi tämä äkkiarvaamaton ilosanoma sydämeen sattuvan nuolen lailla kerrassaan viedä vanhemmilta hengen. Minä nyt en kerta kaikkiaan osaa ilmaista heille asiaa vähitellen enkä taitavin sanoin johtaa keskustelua. Meikäläinen pystyy vain ohjaamaan miekkaa, muttei kieltä. Siksi on arvoisan piispan keksittävä jokin neuvo, sillä hän vasta oikein osaakin hellästi kohdella sydämiä».
Wolf ratsasti kohta miehineen piispan luo, kertoi hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja esitti sen jälkeen epäröimisensä. Piispa riemastui suuresti, kiitti ääneensä Jumalaa ja sanoi sitten Wolfille: »Olkaa rauhassa, vanhus. Jumala johtaa kaiken hyvin pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä olinkin lähdössä surevien vanhempien luo, jonne virkani minua kutsuu. Lähdemme siis yhdessä». Kunnon Wolf oli siitä suuresti mielissään, eikä hänestä ollutkaan mikään pieni kunnia saada ratsumiehineen saattaa piispaa.
Herttua ja herttuatar olivat joka vuosi linnankirkossaan rukouksin ja kyynelin viettäneet sen kauhean päivän muistoa, jona he saivat tiedon Genoveevan teloittamisesta. Tämä päivä oli taas tullut, ja he istuivat nyt yhdessä huoneessaan mitä syvimmän surun vallassa. He olivat molemmat viime aikoina suuresti vanhentuneet, ja heidän hiuksensa olivat ennen aikaansa käyneet harmaiksi. He olivat surupukuun puettuina, herttuatar ei tuon kamalan päivän jälkeen ollutkaan enää lakannut mustaa pukua käyttämästä. Oli jo aika mennä jumalanpalvelukseen, ja he odottelivat enää vain piispaa. Tämän he olivat jokavuotisen tapansa mukaan taaskin kutsuneet viettämään Genoveevan muistoa saman alttarin ääressä, jonka luona Genoveeva oli seisonut morsiusseppele päässä.
Herttua istui ääneti sanattoman tuskan vallassa ajatellen itsekseen: »Kyllä kohtalomme sentään on kova, että tämän häpeän piti tapahtua herttualliselle suvullemme, ja että sen näin piti sammua, mutta tapahtukoon Sinun tahtosi, Herra». Herttuatar huoahti: »Voi kuinka julmaa onkaan menettää ainoa, rakastettu lapsensa teloittajan surmaamana! Oi Genoveeva, luulimme sinun enkelinä seisovan kuolinvuoteemme ääressä ja hellästi painavan silmämme umpeen, ja näin piti käydä», mutta hilliten itsensä hänkin lausui: »Sinun tahtosi, Herra, tapahtukoon!»
Tuskin he olivat tämän sanoneet, kun arvoisa piispa astui sisään. Hänen kasvonsa loistivat taivaallista iloa. »Lakatkaa jo vihdoinkin suremasta ja iloitkaa Herrassa!» hän lausui ja alkoi samassa palavan innokkaasti ja syvästi liikutettuna puhua jumalallisen kaitselmuksen ihmeellisistä teistä, vertasi herttuaallisten vanhempien murhetta Jaakobin murheeseen, kun Joosef häneltä riistettiin, ja kuvaili sitten Jaakobin iloa hänen saadessaan takaisin poikansa. Piispan henkevä puhe ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa liikuttivat syvästi surevia. Ajatellessaan kaikkea Jumalan johtavaa rakkautta ja Jaakobin isäniloa heidänkin sydämensä täyttyi riemulla ja unohti murheensa. Kätensä ristien herttuatar lausui: »Ilo saada nähdä jälleen Genoveeva olisi liian ylenpalttinen ja sanomaton voidakseen vielä tulla osaksemme». — »Täällä maailmassa se tosin ei tapahdu, mutta taivaassa varmaankin». — »Tapahtuu se vielä täällä maailmassakin», piispa tällöin lausui. »Herra tekee vieläkin suuria tekoja. Hän lyö ja Hän parantaa taas, Hän vie syvyyksiin ja pelastaa sieltä jälleen, Hän, Jaakobin ja Joosefin Jumala, elää vielä. Hän, joka vahvisti sydämemme, etteivät ne murtuneet surusta, vahvistakoon niitä nytkin, etteivät ilosta pakahtuisi. Surulaulujen sijasta, jotka parhaillaan aioimme virittää tuolla kirkossa, yhtykäämme riemulla laulamaan: 'Me Sinua kiitämme', sillä Genoveeva elää, ja te saatte hänet vielä nähdä». Molemmat vanhemmat katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja heidät valtasi kauhu hurskaan miehen merkilliset sanat kuullessaan. Toivo ja pelko taistelivat heidän sydämissään, eivätkä he vielä saattaneet uskoa, mitä hän heille sanoi.
Silloin piispa avasi oven, kutsui sisälle vanhan, uskollisen Wolfin, joka sykkivin sydämin seisoi herttuan palvelijoitten kera eteisessä, ja sanoi: »Tässä on mies, joka kertoo teille enemmän asiasta». Wolf astui huoneeseen ja huudahti: »Hän elää varmasti. Olen omin silmin nähnyt hänet, omin korvin kuullut hänen äänensä ja tällä kädelläni tarttunut hänen käteensä». — Sanoma: »Genoveeva elää!» levisi silmänräpäyksessä läpi koko linnan. Kaikki herttuan palvelijat ja palvelijattaret syöksyivät hämmästyneinä, säikähdyksissään ja miltei suunniltaan huoneeseen, ja Wolf kertoi heille koko tuon ihmeellisen tapauksen kyynelten väreillessä hänen harmaissa silmäripsissään, ja äänen usein liikutuksesta pettäessä. Kaikki seisoivat vavisten, itkien ja nyyhkien hänen ympärillään, ja herttua ja herttuatar istuivat iloisesta yllätyksestä kalpeina, tuskin käsittäen, mitä heille oli tapahtunut.
Vihdoin, kun he eivät kauemmin saattaneet epäillä, ja kun miehet, jotka olivat tulleet Wolfin mukana, vahvistivat jokaisen hänen sanansa todeksi, ja kun Wolf vielä kertasi heille kaikki, mitä Genoveeva ja kreivi olivat tervehdykseksi lähettäneet silloin heistä tuntui kuin he heräisivät pahasta unesta. He ikäänkuin virkosivat henkiin molemmat huudahtaen: »Nyt olemme eläneet kyllin kauan, koska tyttäremme Genoveeva vielä elää. Lähtekäämme hänen luokseen, ennenkuin kuolemme!» Kiitettyään vielä juhlallisesti pyhäkössään Jumalaa he lähtivät viipymättä matkaan hurskaan piispan, kunnon Wolfin ja tämän ratsumiesten sekä suuren palvelijajoukon saattamina.
Genoveeva oli sillä välin mitä hellimmän huolenpidon ja mitä rakastavamman hoidon alaisena huomattavasti toipunut, ja hänen poskilleen alkoi taas kohota vieno puna. Hänen ainoa toivomuksensa maailmassa oli vielä kerran nähdä rakkaat vanhempansa. Äkkiä ja paljoa aikaisemmin kuin heitä oli odotettukaan nämä saapuivat Siegfriedsburgiin. Kuumin kyynelin he tervehtivät Genoveevaa, ja hänen kunnianarvoisa isänsä lausui häntä syleillessään samanlaisten tunteitten vallassa kuin kerran Simeon: »Nyt, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, kun silmäni ovat vielä nähneet tämän autuuden». Ja hurskas äiti sanoi Jaakobin lailla liikutettuna sulkien hänet syliinsä: »Nyt tahdon mielelläni kuolla, koska sinä vielä olet elossa, ja viattomuutesi on tullut ilmi».
Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!» — »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä. Sitten molemmat melkein yhteen ääneen Jumalaa ylistäen lausuivat: »Oi, ihmeellinen, ihmeellinen on Jumala! Me surimme sinua kuolleena, rakkahin tytär, emmekä enää luulleet sinua maailmassa näkevämme, ja nyt Jumala suo meidän vielä nähdä poikasikin, rakkaan lapsenlapsemme».
Sitten hurskas piispa, jota eivät Genoveeva eikä Siegfried iloissaan vielä olleet huomanneet, astui lähemmäksi. Genoveevasta tuntui huomatessaan hänet niin äkkiäarvaamatta kuin näkisi hän taivaasta tulleen Jumalan lähettilään. Tuo hengenmies katsoi ensin Genoveevaa, Siegfriediä ja Mertsiä ja sitten herttuaa ja herttuatarta, ojensi siunaten kätensä ja puhui: »Nyt Herra on täyttänyt sen, mitä hengessäni aavistin edeltäpäin. Hän on valmistanut sinulle, tyttäreni, ja teille kaikille suuremman onnen kuin kaikki tämän maailman hyvyys, ilo ja kunnia; se vain alkoi suurin kärsimyksin kuten kaiken tosi onnen täytyy alkaa. Kärsimykset ovat tie kristilliseen täydellisyyteen, ihmisen ainoaan todelliseen kehitykseen, johon verrattuna kaikki maallinen on tomua, ja joka yksin tekee meidät mahdollisiksi taivaan autuuteen. Tätä tietä Jumala on vienyt teitä kaikkia. Genoveevaa harjoitettiin luottamaan Jumalaan, sopimaan vihollistensa kanssa sekä muuten elämään tosikristityn lailla, hänen hyveensä kirkastuivat tuskien tulessa puhtaimmaksi kullaksi. Siegfried-kreivi huomasi katkerasta kokemuksesta, mitä rajatonta onnettomuutta kuohuvat intohimot voivat saada aikaan. Kurjuus, minkä hän oli tuottanut itselleen ja koko maailmassa eniten rakastamilleen olennoille, osoitti hänelle, miten välttämätöntä on hillitä itsensä ja alistaa intohimot järjen vallittaviksi. Pikku Mertsikin oppi erämaassa tuntemaan Jumalaa paremmin kuin mitä olisi voinut tapahtua kreivillisen linnan tai herttuallisen palatsin monenlaisten huvitusten pyörteessä. Ellei Jumala olisi hovista, jossa ei ole puute liehakoitsijoista, siirtänyt häntä sinne erämaahan, niin emme kenties näkisi hänessä niitä orastavia hyveitä, jotka nyt täyttävät mielemme hyvillä toiveilla, tätä herttaista nöyryyttä, vilpittömyyttä, tottelevaisuutta ja tyytyväisyyttä. Genoveevan kunnianarvoisat vanhemmat, joilta rakastetun tyttären kuolinsanoma riisti kaiken maallisen ilon ja lohdun, suuntasivat katseensa enemmän taivasta kohden. He näkivät yhä selvemmin, kuinka kaikki täällä maailmassa on aivan turhaa ja mitätöntä ja kuinka häiritsemätön autuus on vain paremmassa maailmassa, taivaassa löydettävissä, missä ei yksikään paha ihminen enää voi tuhota rauhaamme, missä ei enää ole kuolemaa eikä eroa. Mitä hartain ikävä tuohon parempaan elämään täytti heidän sydämensä ja saattoi heidät toivoen odottamaan kuolemaa, jota ihmiset niin pelkäävät ja kammovat. He pitivät sitä Jumalan enkelinä, joka vie meidät todelliseen isänmaahamme rakkaan taivaallisen Isämme luo. Ja nyt, kun kaikki olivat kehittyneet kokemuksessa ja hyveessä ja saavuttaneet kärsimystensä kauniin päämäärän, vei Jumala meidät kaikki taas aivan kuten viimeksi tavatessamme ihmeellisesti ja vastoin kaikkea odotusta yhteen. Tänään on koittanut päivä, jolloin me kaikki ilokyynelin kiitämme Häntä isällisestä johdatuksestaan. Meistä ei puutu ainoatakaan, vaan sen sijaan on joukkoomme vielä tullut lisäsi tämä herttainen lapsi. Autuas on se, joka kiusauksen kestää, sillä kun häntä on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Tämä kruunu on nyt pantu teillekin tallelle».