I.
Timanttihäät Possenhofenissa. — Baierin herttua Maks sitransoittajana ja kansanystävänä. — Herttuatar Ludovica.
Syyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa harvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun Vorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso, Ludovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen puolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä timanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään noin kahdenkymmenen vuoden vanhat.
Harvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin moniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.
Maksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut perintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen kanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai kreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä, Helena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa, ja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik Hohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien ja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä oli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut Belgian kuninkaan tyttären Stephanien.
Elisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa silmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen suvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa, Saksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen puolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.
Kaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton kautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli tullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli mennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.
Nuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin
kuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan
Ludvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.
Nuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan
Amalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.
Wittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja mielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan kuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.
Mutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina ovat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten miellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina ovat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä ovat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä suuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita vastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa Baierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet hengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen, jotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.
Herttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808
Bambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin
voi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,
Arenbergin prinsessa.
Maksimilian — "hyvä herttua Maks", niinkuin kansa häntä tavallisesti nimitti — oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa sitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.
Viimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut Saksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig I oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta; toinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja toisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta taas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène Beauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja Oskar II:n äidinäiti.
Vanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän taikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka eivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.
Mutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä timanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan Baierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja rakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.
Maksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja kansanomaisimpia henkilöitä.
Hänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.
Kahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon, jossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja kansantalouden opintoja.
Tultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen mukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.
Mutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana tai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään kunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta komensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin arvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja taiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen sivilipukuun.
Herttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan Petzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli majatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän sattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla baierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää kansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on tässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi sitransoittajaksi.
Semmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti Wienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki konserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.
Vuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa Bambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan sitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta lähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa luona.
Vuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan Aasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina sitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla taikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet veivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat unohtuivat mielestä.
Herttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka sitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.
Salanimellä "Phantasus" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja novelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta paljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen "Vaelluksensa Itämailla", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa, kirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.
Palattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle
Müncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.
Siellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin
aateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.
Mutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko kesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa "Possenhofenin" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana seutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun kielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen jäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.
Maks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä ja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.
Hänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta luonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä sinne muutamiksi päiviksi.
Näillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua: lyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät housunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset kengät ja sulka hatussa.
Usein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan hyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat silloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä iloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.
Lakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan kääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen hyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän oli niin suosittu Münchenissä.
Mutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka liikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa kainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä nuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä säestyksellä.
Lukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua suostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta suosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä taikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa "Schnaderhüpfel"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua kansanlaulun tapaan.
Hänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan virkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä hyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä seurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa ja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului, ennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.
Osaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli enemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen kansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta monilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen suuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten kanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli Possenhofin linnan valtijattarena.
Luonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle oikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi siinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.
Samoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla kuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman puolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän aina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin lapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.
Hänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili usein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus, jonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin, jotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän tukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.
Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta. Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.