II.
Elisabetin syntymä ja nuoruus.
Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan olevan raskaan taakan alla.
Vaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen joulutervehdyksen:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
"Ijankaikkisesti, amen", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:
"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?"
"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo takkavalkeasta."
"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani, että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."
Hän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua hänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria, jotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo löysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa rahaa.
Lapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar.
Monessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt jouluaattona.
Pikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään tavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.
Suurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka isä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto ja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle raitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä ihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan mahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.
Äiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan kasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa. Hän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että luonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen tiedoistaan ja herkästä sielustaan.
Varjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman harrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin vaatimuksista Elisabet — eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa perhepiirissä nimitettiin — eli toistaiseksi jotakuinkin huomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja taitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena runsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin Elisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.
Pikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä rakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi tervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja ihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.
On tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan asemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai kotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen lapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja vähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut halua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan tietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri kielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä oli siepannut isänsä polvella istuessaan.
Mutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa kuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan laiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia hallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista tanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja esiintymistaitoa.
Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua", hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."
Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi. Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen, missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.
Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui, hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.
Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät, jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina, kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.
Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi paikalta.
Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.
Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille tuttavilleen.
Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen. Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että nuorten kera.
Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana. Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan hoitooni hänen kasvatuksensa."
Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.
Hänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva vaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää paljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.
Hänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa puhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian voimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista partioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta vapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä siihen asemaan, johon hän pian joutui.