III.
Keisari Frans Josefin ja prinsessa Elisabetin kihlaus.
Ensimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana, oli matka kauniiseen Ischliin.
Täällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää kesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja herttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä 1853.
Ne viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin nousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta työtä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin salamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen levottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin naispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä, jotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista keisarin nimen yhteyteen.
Mutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans Josefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli määrännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä osalliseksi pojan kaksoiskruunusta.
Wittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan vanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina roomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on kummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.
Frans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat baierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla luonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen samasta suvusta.
Keisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan viehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren välit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa kirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja hiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa Helenan kanssa.
Nyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä toisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka tosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen intohimoinen ihailija.
On varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja Elisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka heidän kihlauksensa tapahtui.
Epäilemättä seuraava kuvaus on lähinnä totuutta:
Elokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään vanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.
Vaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä huudahti ihastuksesta.
"Katsokaahan tuonne, sire!" hän huudahti.
Frans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta lapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.
Minuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät kaupunkia.
Tuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö syöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia. Hän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno kastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle vartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt vaunuunsa.
Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista. Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi avomielisesti.
"Grüss Gott, Vetter" (Herran terveeks, serkku!)
"Kuka te olette?" keisari kysyi.
"Olen Elisabet."
Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä valloitti keisarin sydämen.
Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut keisarinna.
Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona. Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.
"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."
"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi, jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen hänen edessään.
"Miksikä ette saa mennä ulos?" keisari kysyi.
"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."
"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut ankarat ohjeet."
Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi käsivartensa nuorelle neidolle.
"Menkäämme yhdessä", hän virkkoi.
"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi niin vihaiseksi."
"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.
Päivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:
"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni. Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini luona."
Kaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä", herttua vastasi.
Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären suhteen musertuivat.
Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti säikähtyneenä.
Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista. Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa. Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama hänen sydämeensä.
Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia baierilaisia sisaruksia.
Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.
Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon, jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja, taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.
Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.
Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan, älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:
"Onko Sissi hereillä?"
"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu."
"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan."
Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.
Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin lainkaan.
Vanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.
Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta saadakseen hänen suostumustaan.
Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:
"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!"
Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa ruveta keisarin vaimoksi.
Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä elokuun 18 päivänä 1853.
Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille ja lausui papille:
"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!"
Elokuun 24 päivän aamuna oli "Wiener-Zeitungissa" seuraava tiedonanto:
"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa, meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin kuninkaallinen prinsessa, kanssa.
"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."
Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen, jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen. Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen lapsuudenkodissaan.
Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä," muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.
Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta valtakunnan laulettiin:
"Rose aus Bayerland
Lieblich und traut,
Nun grüsst dich ganz Oest'reich
Als hehre Braut."
[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää jalona morsiona.]
Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla. Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan hallitsijattarensa.