VII.
Matkoilla valtakunnassa. — Äidin-huolet.
Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen, oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.
Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla. Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä kuin mahdollista.
Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli huomannut häntä huvittavan esineen.
Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään hänelle tietä.
Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.
"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.
Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen, keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan ja Schönbrunnin puistoihin.
Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että hän ei siellä kävellyt.
"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista", sanottiin nyt.
Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä. Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä pääkaupungissa.
Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.
* * * * *
Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä, Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.
Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja Böhmissä.
Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu, joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.
Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.
Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:
"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."
N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).
Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin, joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla matkalla, vastaanotettiin riemulla.
Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.
Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.
Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan. Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:
"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen voisivat aikaansaada."
Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari liikutettuna huudahti:
"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."
Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa, Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.
Tähän keisarinna vastasi:
"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.
"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon, että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia tuntemaan Unkarin kansa."
Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä, keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään päivänsä.
"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia vastaan, jotka tekivät kapinan.
Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla hänen onnistui kukistaa kapina.
Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.
Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.
Hänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti
Unkarissa.
Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.
Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille paremmille suhteille.
Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä, että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.
Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar, joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.
Arvoitukseen on sielullinen ratkaisu.
Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle — hovin johtavalla sielulle — sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.
Elisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.
Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.
Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.
Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.
Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.
Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen varhaisemmista jäsenistä.
"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista", unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas maalaisnainen — ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."
Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän tässä suhteessa oli itselleen asettanut.
Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana
Homoky oli ollut Theresianumissa:
"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? — Minä sain kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.
Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.
Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä, tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin "Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan opettajana.]
Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky. Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.
Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:
"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen. Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."
Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne puolisonsa kera.
Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.
Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.
Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta yht'äkkiä se oli keskeytettävä.
Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta, arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias Sophie oli sairastunut.
Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä, mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin tyttärensä kuoli.
Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä, suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.