VIII.
Kruununprinssi Rudolfin syntymä. — Vuoden 1859 sodan aika.
Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.
Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet kestämään koettelemukset.
Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden hänen elämässään.
Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä 1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi. Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.
Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä ristiäisten johdosta.
Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.
Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.
Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja uhrata itsensä heille.
Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.
Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä, Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.
Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.
Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä äidilleen ja kysyneen häneltä:
"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"
"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu lisänneen:
"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat, ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla olevasi marttyyri."
Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen ensimäisinä aviovuosinaan.
Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan" ritarimerkin poikansa kehtoon.
Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.
Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:
"An des Kaisers Seite waltet
Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,
Reich an Reiz, der nie veraltet,
Unsre holde Kaiserin.
Was das Glück zuhöchst gepriesen,
Ström' auf Sie der Himmel aus!
Heil Frans Josef, hei! Elisen,
Segen Habsburgs ganzen Haus!"
(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene. — Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu olkoon koko Habsburgien suku!)
Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:
"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden, suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin, prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka, jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle uhrautuvaisuuttaan."
Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin sanoin:
"Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,
Der Rest der Tafel aber bleibe leer,
Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.
Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher…"
(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta, aavistan, vielä tähän kirjoitan …)
Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi, että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi painaa.
Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.
"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme onnellisiksi."
Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin, linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä. Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.
Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.
Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä tyhjyyden.
Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka, että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan kälyään.
Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu, ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä tyytymättömyyttä hallitukseen.
Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita. Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat tyytymättömyytensä "hamevaltaan".
Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin jesuitojen vallan ylläpitäminen.
Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan voimaton.
Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.
Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.
Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa ja paperosseja.
Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin tavallisesta intoilevasta saarnailusta.
Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen. Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.
Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin loppunut.