IX.
Avioliiton ristiriitoja. — Elisabetin sairaus. — Hänen oleskelunsa
Madeiralla.
Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.
Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä pitänyt.
Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella säilyttääkseen miehensä rakkautta.
Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä. Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen kuin äänetön moite.
Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen, kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.
Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan saattaa sen keisarin tietoon.
Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin kuin Frans Josef.
Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.
Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen, ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa aviomieheensä.
Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli katkerin loukkaus — almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi. Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen tuskistaan.
Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.
Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista heikkouttaan vastaan.
Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan koettivat parantaa.
Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä syvästi.
Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi. Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.
Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan. Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät, tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.
Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.
Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa olivat hienosti sisustetut.
Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne, jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle terassille.
Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.
Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin, joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.
Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.
Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.
Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli hänelle kaksin verroin rakkaaksi.
Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.
Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.
Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.
Neljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.
Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla "Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi hyttiinsä, mutta turhaan.
Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta näytelmästä.
Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita soittokuntia.
Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan ja astuivat maihin arkkiherttuan — sittemmin Meksikon keisarin — Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen vastaanotto tapahtui.
Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.
Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla kaunistettu.
Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.