X.
Korfussa. — Kotiintulo. — Pako Wienistä. — Keisarinna vuoden 1866 sodan aikana.
Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä, ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen voimattomaksi ja sairaaksi.
Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta, ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava vatsanpohjavika.
Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä, että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan lähempänä oleva Korfu.
Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun, mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.
Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen aikaa.
Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa, joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli puutarhojen ja istutusten keskellä.
Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.
Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen tilassaan.
Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.
Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle saakka.
Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi jälleen samalla vuorella.
"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."
Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä tervehtämässä useita kertoja.
Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna tuntui olevan melkein aivan terve.
Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi viipyä yli talven.
Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä myötätunnosta.
Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi yhä kartuttaa voimiaan.
Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua, oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14 päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu. "Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa, kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon hänen palaamisestaan.
"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni, jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."
Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan mitä liikuttavinta osanottoa.
Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen oleskeluaan Wienissä? — Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.
Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista. Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.
Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa, mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.
Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut niin täydellisesti.
Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.
Kului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.
Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren, kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus, että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.
Aviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.
Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti ulkomaille.
Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen, sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin, heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.
Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.
Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja, jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.
Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen löytää jonkun muodon sovintoon.
Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin, jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.
Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.
Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.
Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.
Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.
Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen elämänsä aikana — Rudolfin kuollessa — häntä ihailtiin enemmän kuin tähän aikaan.
Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.
Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä, tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.
Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen, lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen tulevaisuudestaan.
Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.
Sammuvalla äänellä mies vastasi:
"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."
Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen jälkeensä:
"Jumala siunatkoon Elisabetia."