XI.
Elisabet ja politika. — Kruunaus Unkarissa.
Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.
Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.
Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä tahtonut.
Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa. Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa tarkoituksessa.
"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen", hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]
Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita "Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]
Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.
Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa olivat käsiteltävinä.
Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:
"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja surmattiin tänä onnettomana aikana."
Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:
"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".
Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.
Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.
Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".
Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet, unkarilaisten kuningatar).
Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas tuki valtaistuimelle.
Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan, ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin varmimman turvapaikan Budapestissa.
Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria Theresia-kohtaus ei uusiintunut.
On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin välillä.
Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.
Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:
"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa perheessännekin".
Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.
Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).
Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille nostoväkipataljoonille.
Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet, joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei. Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia ystäviä.
Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että kruunaus tapahtuisi.
Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa kohtaan.
Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen, että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.
"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"
Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848 valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen kerta olla kruunauskaupunkina.
Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki; viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.
Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän Tapanin kruunu.
Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan kuninkaallisesti.
Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän kuningattaren".
Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.
Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"
Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia: magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä. 60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.
Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.
Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.
Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.
Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen, kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät oli palmikoitu kultanyöreillä.
Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana ruhtinattarena.
Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.
Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä, jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.
Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä. He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä oli tiikerin nahka.
Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty jalokivillä ja helmillä.
Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu, yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.
Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä, joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.
Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.
Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.
Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle, minne hän istui kuninkaan viereen.
Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa kirkoissa.
Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"
Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria. Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli kuningattaren kruunua.
Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi. Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen säätyyn.
Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:
"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne".
Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän suosituksi kansan keskuudessa.
Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän piti elämänsä onnellisimpana.