XII.
Keisarinna äitinä. — Arkkiherttuatar Maria Valeria.
Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä, osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja harrastuksiin.
Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.
Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että ruumiiltaan.
Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.
Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.
Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen uutisen.
Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.
Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.
Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt lapsensa.
Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi hänen rinnoillaan.
Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa
Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.
Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:
"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän virkkoi:
"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'
"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen. Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."
Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana, äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.
Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.
Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin, pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.
Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen sydämessään.
Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus ja ylpeys — vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.
Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.
Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.
Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:
"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista."
Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui silloin m.m.:
"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan. Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä jokainen."
Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe sen viettämiseen.
Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille. Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen, lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin erikoiset toivomukset.
Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle itselleen.
Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.
Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.
Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.
"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle, joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse olivat poimineet.
Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä, Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen äitinsä sanoi.
Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan. Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä vanhempana ollessaan.
Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.
Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin miekkailemaan.
Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.
Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.
Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän teoksistaan.
Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta. Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren runoilijattaren suurin ilo.
Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo, jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:
"Und wenn auf des Kaisers Haupte,
Manchmal drückt die Krön',
Ist für seine Müh' und Sorgen
Sie der schönste Lohn."
(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)
Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli kuvitellut.
Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.