XIII.
Keisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.
Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.
Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.
Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.
Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista. Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.
Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.
Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi säilyttää valtansa niiden yli.
Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria ruumiillisia voimanponnistuksia.
Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli, ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät hevoset, mitä hänellä oli.
Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.
Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.
Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.
Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.
Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria Valerian sepittämät seuraavat säkeet:
"Heiliger Georg! Reitersmann,
Der vor Gefahr uns schützen kann!
Der meine Mutter oft beschützt,
Wo keines Menschen Hilfe nützt!
Ich bitte Dich mit Zuversicht —
Verweiger' mir die Bitte nicht —
Beschütze stets das theure Leben,
Das mir das Licht der Welt gegeben!"
(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen sinua luottamuksella — älä epää tätä pyyntöäni — alati suojelemaan sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)
On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja metsästyksillä.
"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."
Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku, matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa, mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka, jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan sidotussa hihnassa.
Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan, muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.
"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".
Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen, ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset, jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä arvostelusta, jota sai osakseen.
Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan lemmikki-eläimiään.
Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat koristetut hevosten kuvilla.
"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen, näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä; ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".
Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata hänen mieltään.
Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen, hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.
Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä. Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.
Hän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.
Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.
Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen katselemaan häntä.
Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia, ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.