XIV.
Gödöllön huvilinna. — Elisabet Unkarin kuningattarena.
Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.
Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.
Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi heidän leiriään.
Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.
Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.
Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen, kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein aina ensimäisenä perillä — monta minuttia ennen toisia.
Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa lemmikki-eläimilleen.
"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki, mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".
Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.
Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli, keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.
He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä, jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana, vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.
Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa. Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.
Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä, ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut pienintäkään merkkiä pelosta.
Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin. Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista, joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä pidettiin enkelinä.
Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan vuoteelle.
Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä muutamia.
Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli jättänyt hänet yksin.
Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä syöksynyt syvyyteen.
Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.
Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa, jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.
Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi majaan. Hovinainen seurasi perästä.
Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä, hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.
Kuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.
Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja tuijotti ihmetellen kuningattareen.
Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.
Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja ojensi sen miehelle.
"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on teille niin uskollinen."
Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri, että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.
Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää voitu saada jäämään Ischliin.
"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä", hän selitti.
Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.
Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu hänen palveluksistaan.
Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun 25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:
"Kuinka on Deákin laita?"
Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan. Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.
Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa. Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.
Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.
Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut, ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.
Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla, joissa oli seuraava omistus:
"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek". (Kuningatar Elisabet Frans
Deákille).
Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.
Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:
"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi saattoi tulla".