XV.
Wienin maailmannäyttely. — Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. —
Keisarinna ja wieniläiset.
Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä suhteessa merkillinen.
Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin
Leopoldin kanssa.
Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin. Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.
Muutamia päiviä myöhemmin — toukokuun 1 päivänä 1873 — keisari ja keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä, joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa älyllä ja työvoimilla.
Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera. Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian shahi ja monta muuta ruhtinasta.
Elisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten kanssa.
"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen, kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."
Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai osakseen suurinta huomiota.
Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla. Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.
Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei kauneudessa voiton.
Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".
Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.
Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.
Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä. Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa, oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.
Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja hermostunut.
Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa, hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät "Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja". Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla", "Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka kantaa hänen nimeään.
Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka kehua nähneensä häntä läheltä.
Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.
Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.
Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.
Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa kyllin suuria ostoksia.
Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin juhlakulkueisiin.
Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen laahustintaan kantavat hovinaiset.
Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina, että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja matkustanut maalle vahvistamaan itseään.
Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi näkemättä hauska näytelmä.
Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.
Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi ja ihmisiä arastelevaksi!
Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta, ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.
"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui. "Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä, että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää aikansa paremminkin."
Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."
Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.
Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin. Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.
"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.
"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme. Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa lähimmäisestään."
"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna", hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma asema."
Hovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.
Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen. Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.
Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään — kärsivällisyys ei kuulu Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia. Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.
Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.
Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan. Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.