XVI.
Keisarinna ja hyväntekeväisyys. — Keisariparin hopeahäät.
Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.
Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.
Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.
Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä tuskin koko Habsburgien valtakunnassa — enemmän Itävallassa kuin Unkarissakaan — on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta, jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.
Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä, ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.
Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina koetti lievittää sitä.
Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859 ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä siitä vaarasta, johon siten antautui.
Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.
Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta. Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun tarkoituksen hyväksi.
Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.
Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.
Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten hädästä välinpitämättömäksi.
Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.
Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään kohtaan.
Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan hyväntekeväisyystarkoituksiin.
Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja keisariparin läsnäollessa.
Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin "kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla oli siihen aikaan jo useita lapsia.]
Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia. Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan kukkiaan.
Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman synnyinmaansa runoilijalta:
"Wie deiner Güte milder Sinn,
Erhab'ne Kaiserin!
Wie Huld, die deine Stirne kränzt
Hoch über allen Festschmuck glänzt,
So blüh' dir Macht und Segen
In Zukunft allerwegen.
O, nimm hierfür als Treuespfand
Den Herzensgruss von Heimatsland!"
(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)
Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja mainiosti järjestetty.
Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.
Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain, jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin pukuihin.
Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut yleisestä innostuksesta.