XVII.

Kruununprinssi Rudolfin avioliitto. — Keisarinna ja hänen linnansa.

Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota kaikissa kansankerroksissa.

Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.

Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.

Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.

Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta Brehmistä.

Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.

Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar. Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.

Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.

Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan koti-onnea.

Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen, ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.

Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan, valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään miellyttävä.

Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.

Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.

Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera
Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.

Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan pistivät kaikkien silmiin.

Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.

Rudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.

Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset, ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.

On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.

Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.

Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa. Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.

Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä
Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.
Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin
syntymäpäivää.

Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin, joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien kuluessa käynyt.

Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.

Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!" ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"

Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä. Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa karkoittamana.

Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.

Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä. Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe", Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.

Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi ulkomaailmalle salaisuutena.

Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.

Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.

Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana melkein huojuivat kukkien painon alla.

Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot, vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat parvekkeelle.

Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian kuva ja sen edessä rukouspalli.

Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen rukousnauha.

Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen. Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.

Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan huvilaansa "Achilleion".

Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään käytti tätä aamiaispaikkaa.

Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa, jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.

Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa — eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin — keisarin kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia, jotka olivat omistetut hänelle itselleen.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta Ludvig II:sta.

Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa maljakoissa oli kukkia.

Kirjoitushuoneessa — keisarinnan budoarissa — paloi usein tuli kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali oli heidän huoneittensa välillä.

Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet, keisarin huoneitten alla vierashuoneet.

Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa olivat linnan toisella puolella.

Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.

Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki huoneen.

"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.

"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa, niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin. Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."

"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran. "Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan — kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"