XVIII.
Käyntejä Baierissa. — Elisabet ja kuningas Ludvig II.
Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.
Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet, tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.
Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla lahjoilla.
Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa, heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.
Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.
Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.
Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.
Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.
Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu, varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin näyttäytymään kansalleen.
Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen aikaan oli kahdeksantoista vanha.
Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä, kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus julkaistiin.
Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.
Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä, että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.
Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:
"Toden totta kuninkaallinen morsian!"
Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan täyttivät kaikkien sydämet.
Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän, kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle uskollinen.
Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään. Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle kuninkaana.
Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni säpäleiksi pihan kivitykseen.
Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän perheen välillä.
Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen taakse.
Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.
Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.
Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.
Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa. Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.
Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen soutelijoitten katseilta.
Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.
Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin väkevä, että tuntuu kauas järvelle.
Eremitasi — pieni italialais-mallinen huvila — ja puutarhurin asunto ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria, johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".
Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia päiviään.
Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään liikkui.
"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset, joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.
Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin yleisesti mielisairaana.
Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886 hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin Bergin linnaan.
Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään, ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään, löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.
Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.
Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli
Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.
Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.
Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.
Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.
Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja päästäkseen kiusaajistaan."
"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."
Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.
Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä molemmilla yksin oli avain.
Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle". Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.
Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa. Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli, toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.
Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.
Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen
kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.
Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.
Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin arkun ääressä.