XIX.
Matkusteleva keisarinna.
Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.
"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta, kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän, että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana. Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten vaistojen muodossa".
"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi. Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan, hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".
Luonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi sopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja taisteluista.
"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä", hän lausui, "ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa unelmia, joita viemme sinne mukanamme".
Eniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa kannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla kansanvilinästä. "Minä katselen Europaa mieluimmin profilista", kerrotaan hänen lausuneen.
Joku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän oli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein soudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut rakkaudeksi mereen.
Kun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän kannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen ajatuksiaan.
"Meri on minun rippi-isäni", hän sanoi. "Se antaa minulle takaisin nuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä tiedän, olen oppinut mereltä." Eräässä toisessa tilaisuudessa hän lausui: "Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken".
Hän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla kuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia, hän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan. Ylen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä ja nauttia myrskyn raivosta.
Huvilaiva "Miramar", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli hyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa, jotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen laivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka kätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.
Ollessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin tynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä laivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.
Kannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta näki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä akkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui ympäri koko paviljongin.
Siellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen tapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen. Kampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.
Muutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin akkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.
"Olen kuin myrskylintu", hän lausui. "Otatan pois kaikki purjekankaat, jotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta kun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta".
Hänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka hän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään laivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.
Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.
"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen elämän turhuudesta".
Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä "kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät" vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion herättämistä.
Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.
Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä.
Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä. Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.
Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis, Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112 ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi, eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m. ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina käytettiin seudun köyhien hyväksi.
"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa minulle mitä suurinta iloa".
"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa, varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut. Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".
Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen hyvyyttään kiitollisuudella.
Kaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt pikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät saadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.
Hän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän hallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan latinaakin.
Italiankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei erikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.
"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. "Se on ainoa, mitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän, kuin tarpeeksi. — Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en minä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa".
Monta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut vaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä näyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen viskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita henkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.
Kaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin käydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.
Oli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa vannottivat häntä jäämään Wieniin.
Mutta hän kieltäytyi mitä jyrkimmin noudattamasta heidän toivomustaan.
"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle lähteä mukaanne", hän vastasi. "Onnettomuuden tapahtuessa minun paikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla".
Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia italialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.
Hän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku huvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa järven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan huudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin uhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen palaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen jälkeensä vielä kiviä.
Kun Itävallassa sittemmin tämä tapaus tuli puheeksi, niin keisarinna lausui:
"Mitä Italiassa tapahtui, sen jätämme Italiaan".
* * * * *
Kun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö hänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.
Eräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan saattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä järjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa Lainzin lähellä olevalle pysäkille.
Palvelijan puhuessa asemapäällikön kanssa, juna lähti liikkeelle.
"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä", keisarinna huusi konduktöörille.
"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät", konduktööri huusi, ilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.
Keisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta, että häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin kokea seikkailuja.
Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen, mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan. Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.
Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.
Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.
Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä jäädessä eteissaliin.
Mies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.
Hän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.
"Olemme hovista", vastaus kuului.
"Minkä näköinen keisarinna on?" kysyi mies edelleen.
Sillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:
"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä".
Aatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.
Silloin Elisabet hymyillen lausui:
"Keisarinnan voi nähdä silloin, kuin vähimmin aavistaa".
Hän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:
"Naiset eivät näytä tuntevan minua".
"Älkää loukkaantuko", keisarinna pyysi ja lisäsi: "Kun te ette tunne minua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä".
Nuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa, missä hän huvitteli ketun metsästyksellä.
Hänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua, kettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan Maynoothin pappisseminaariin.
Oppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri, jonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.
Yht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan juoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita ajokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.
Kettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.
Hän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.
Heti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja pyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla ajollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki lammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä, niin että se oli aivan kastunut.
Tohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti kuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.
Keisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli luullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa tai neljässä tunnissa.
Seminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten vaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.
Ratsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja kutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen kanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään, pitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan ja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän kertoeli.
Amsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla lääkärillä, tohtori Metzgerillä.
Eräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan ja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:
"Luulen pikku tyttärentyttäreni ihastuvan tämän saadessaan".
Kauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas nainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:
"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla ei toki vielä voi olla lapsenlapsia".
"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta", keisarinna vastasi, "ja todistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja lapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni prinsessa Giselalle Müncheniin".
Kauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut epäkohtelias.
"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias", keisarinna vastasi, "päinvastoin hyvinkin kohtelias".
Amsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä niinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa kasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan katupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:
"Annas, kun katson naamaasi!"
Mutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että matkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan koskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos tätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa hotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan "rouva Folna Korfusta". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä "teidän korkeutenne!" niin hän vastasi jyrkästi:
"Minun huoneissani ei ole mitään korkeuksia!"
Mutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian alhainen hänen säädylleen.
Sattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta oli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan etukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.
Eräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso Rhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa, missä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai määräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa matkalle.
Vasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan
päämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä
Thorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat
Rothschildien kodissa.
Päivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa. Keisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä käsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän oli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella nautinnolla ensimäisen ruokalajin.
Mutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja palveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen oikean henkilönsä.
Hänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan päivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.
Hänestä oli hirveän ikävää, että häntä pidettiin silmällä.
Kävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa muutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:
"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa, kuinka hän katselee meitä tutkivasti!"
Professori katsoi osoitettuun suuntaan, ja keisarinna toisti:
"Hänhän aivan tuijottaa minuun! Mitä te sanotte semmoisesta?"
"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen huono tapa", professori vastasi.
Samassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.
Nainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti matkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.
Missä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten kanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan. Milloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti narrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan. Ja häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät harhaan.
Muuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen kirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin seisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia kirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan, koska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä vartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan sivilipukuisen polisin.
Sanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi myymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin käyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle ostajalleen, että tämä oli erehtynyt.
Kulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies aivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia askelia hänen edellään.
Tahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi väistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja kutsui lähemmäksi.
Hyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti keisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into vaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.
Seuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään illalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän ääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan, joka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka suojelusta.
Muuan viinureista meni hänen luokseen.
"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".
"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää hankkia minulle jotakin syötävää".
Viinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.
"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa! Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".
"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?" keisarinna kysyi hymyillen.
"Kahdeksankymmentä centisimeä", viinuri vastasi epäröiden.
Elisabet purskahti nauramaan.
"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena. "Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen annosta".
Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena. Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui hymyillen:
"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!"
Kesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan Normandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä ratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä uskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.
Eräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen sitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat tapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika saa rangaistuksen.
"Kiitoksia paljon vaivastanne", keisarinna virkkoi. "Mutta minä en ole valittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani".
Merellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa hukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen niin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.
Siitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä hän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella kunnioituksella.
Mutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen todellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa, hän kiiruhti lähtemään tiehensä.
Hän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän melkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina kreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin kuningattarena.
Tavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä viralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans Josefin matkustaa yksin.
Mutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein keisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin kuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.
Hän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla tässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.
Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle ihastustaan.
Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.
Hän ihaili kovin Napoleon Suurta.
"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon, Napoleonin synnyinkaupunkiin.
Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen, vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta rakennustaiteellista mestariteosta.
Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien, jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella, täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen, kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan tarkoittavat toimenpiteet.
Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen. Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.
Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.
"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi. "Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin — mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun olen vuorta kiipeämässä."