XXIII.
Ystävyydensuhteita. — Korfun linna.
Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.
Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin kultakolikon.
Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle, terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.
"Koska tyttö oli niin kaunis", Elisabet vastasi.
Hän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.
Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen, tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.
Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret, Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte", kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.
Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin, joitten kanssa joutui kosketuksiin.
Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.
Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista asioista taivaan ja maan välillä.
Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni hänen luontonsa ominainen levottomuus.
Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna, joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein aina nähtiin hänen seurassaan.
Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin vaimoksi.
Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.
Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti lahjaksi.
Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan erikoisesta suosiosta.
Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin Ida von Ferenczy, unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.
Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla, miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella, avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.
Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla, harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.
Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen neuvonantajansa ja ystävänsä.
Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka kielen hän helposti oli opetellut.
Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion". Tätä linnaansa Elisabet rakasti.
"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin Wienissä."
Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.
Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan. Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:
"Was will die einsame Thräne?
Sie trübt mir ja den Blick!
Sie blieb aus alten Zeiten
In meinen Augen zurück."
(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt silmiini vanhoilta ajoilta.)
Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.
"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.
Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.
Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.
Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.
Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.
Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla. Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista muistoista.
"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen oman vähäpätöisen leimansa kiviin."
Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen linnaansa uteliaitten katseilta.
"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä mitään."
Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty. Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.
"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa", hän usein lausui.
Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.
"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta, jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.
Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.
Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan hänen eteensä.
"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.
Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa, jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten keskuudessa.
Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.
"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi. "Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."
"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut paremman osan."