XXIV.
Kruununprinssi Rudolfin kuolema. — Synkkämielisyyden painostusta.
Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus, jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.
Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että saataisiin tietää totuus".
Varmasti tiedetään vain seuraavaa:
Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää. Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera, jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan, mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt, että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin. Suom. muist.]
Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän lahjakkaan hallitsijan.
Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen tulevaisuudestaan.
Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut varhaisimmassa nuoruudessaan.
Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.
Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna, kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.
Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä, että se oli ainoa oikea menettely.
Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.
Viimein hän kysyi:
"Missä on poikani?"
Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.
Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo. Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun, ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.
Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta tapauksesta.
Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän toiveensa.
Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät nyyhkytykset keskeyttivät:
"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani, mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".
Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle: "Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille suonut".
Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.
Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi, jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi, perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin jäseniin.
Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta suuren toivon.
Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.
Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty vain kruunajaisissa.
Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:
"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee, eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin ruumiillinen kuolema tulee".
Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:
Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus raatelevana epätoivona.
Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää eikä halua kuolla".
Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.
Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli, hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä hän kärsi.
Useammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.
Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä kasvonpiirteet.
Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän. Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää, jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.
Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan yksinäisyyden-kaipuullaan.
Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.
Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.
Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan. Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin suru.