XXV.
Maria Valerian kihlaus. — Herttuatar Ludovica kuolee. — Oleskelu
Korfussa. — Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.
Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona — isänsä toisenakuudetta syntymäpäivänä — arkkiherttuatar Maria Valeria meni kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan herttuan Frans Salvatorin kanssa.
Syvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen kädet.
"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi, kuin ihmisten on mahdollista!"
Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.
"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän huudahti.
Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.
Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.
Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi, mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.
Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.
Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.
Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan. Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.
Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892. Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan muistellen.
Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.
Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.
"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne ainiaaksi."
Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:
"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti, ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta säilyttää hänen muistonsa."
Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen näytöksen lukeminen.
Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.
Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen tapaisten yritysten olevan turhia.
Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen, syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita erityisesti rakasti.
Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen, oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki, hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.
Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa kauneimmaksi naiseksi.
Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.
"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi: "Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan, joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."
Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.
Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet kauneutensa ja rehevyytensä.
Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä, niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän oli kuin kuvapatsas.
Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.
Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.
Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan. Tässä "Eljen Erzsébet!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat töyhtökoristeisia hattujaan.
Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen, vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä. Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina ollut.
Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet. Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan, ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".
Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.