XXVI.
Keisarinnan kuolema.
Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.
Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen niistä kuului:
"Gerüstet sein wie für die letzte Reise
Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".
(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä, senkin kadotat…Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys lankeaa helmaasi.)
Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:
"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon enkä kauan".
"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu, kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä rauhassa".
Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka hovinaisilleen:
"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat Odysseystä".
"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi: Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella — hän, joka lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? — Mutta ehkäpä elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi — keisarinnallekin! Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".
Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut aavistaakaan.
Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi murhenäytelmänä.
Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä rukoilivat poikansa arkun ääressä.
Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun — aivan vastoin hänen tahtoaan — täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen tämän rajaseudun ryöväreiltä.
Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu, jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli liekkien vallassa.
Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.
Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat elossa olevat keisarinnan sisaret.
Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen suojaan.
Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin kreivittären San Remohon.
Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.
Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi. Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana, joka oli hänen viimeinen lukijansa.
Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai vieraakseen puolisonsa.
Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi viikkoa.
Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt. Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.
Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä, lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.
Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin Nauheimiin.
Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen terveydestään seuraava tiedonanto:
"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun puolivälissä Nauheimiin kylpemään.
"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä, mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.
"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".
Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,
käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.
Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja
"Hofbräuhaus'issa".
Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta, jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja synnyttivät hengenahdistusta.
Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon, missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä, missä oli ennen asunut.
Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.
Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera — joka ilmeisesti oli hänen ystävättärensä — saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan ihmisen hallitsijatar.
Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa Sveitsin elämän tarjoamista suloista.
Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.
Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.
Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.
Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen puolen.
Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.
Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna. Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.
"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".
Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa, unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä ystävyyttä.
Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan
Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.
"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta kosmopolitien seassa".
Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi, oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.
"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.
Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon. Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.
Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.
Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään tarkasti silmällä.
Hän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.
Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen kaatuvan.
"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" hän kysyi.
"En tiedä", kuului vastaus.
"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?"
"Kiitos."
Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He menivät laivaan.
"Olenko kalpea?" keisarinna kysyi.
"Olette, teidän majesteettinne".
Hän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.
Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi veren jälkiä.
Elisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille, että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti takaisin Genèveen.
Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään. Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.
Muutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:
"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin kuolla muualla kuin vuoteessani".
Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut kuolonuneen.
Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.
Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään pahaa".
Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.
Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.
Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja vapauttaja.
Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin, kuin itse oli toivonut — ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]