XXVII.
Loppusanat.
Ruumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi korkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen päällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset naiset kirjailleet: "Repose en paix" (Lepää rauhassa).
Niinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli kuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot kasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät olleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen tyyneytensä.
Hänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin. Tummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä vahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin monta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen ristin ja rukousnauhan ympärillä.
Keisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli matkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä viimeiselle matkalle.
Illalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä kuljettamaan keisarinnan arkkua.
Eläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan. Mutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset paljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.
Matka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten paikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt morsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli seppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput jok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä kertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan häntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.
Saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti nyyhkytyksiin ja lausui:
"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. — Minua ei sitten säästetä tässä maailmassa miltään."
Unkarilaisten lähetystölle hän lausui muutamia päiviä myöhemmin:
"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka
Jumala on pannut hartioilleni."
Joka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa, Englannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi. Irlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien keskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä lähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista maista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista Transvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.
Kairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan kukkasista, sadoista Jerikon ruusuista — vanhimpien kristittyjen ylösnousemuksen-merkki — ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen elämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta viikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen levähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein levännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.
Armenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan omistuksen: "Flores etiam miseri desertorum te salutant!" (Raukat erämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)
Kuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki syvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin Wienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin, että hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten alamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella olevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa kohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.
Mutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen ja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin. Siellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa liehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin. Valtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään suljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta guldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.
Kaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka suuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että hänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen kuvansa säilyisi maan historiassa.
Elisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset korunsa — Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja — arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.
Hänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli omakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa tyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan. Kaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia. Eipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan Baierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut edellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä vuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta rahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää vuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.
* * * * *
Eräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet oli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se ilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.
Toinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa ja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.
"Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,
Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,
Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!
Wie viel macht's Unterschied im Ocean,
Ein Tropfen weniger oder eine Welle."
(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen vaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka paljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)
Varhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla haudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin rakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä Korfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli hänen usein sanovan:
"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat huuhdella hautaani."
Keisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle
Achilleionissa:
"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä minulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat haudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa eläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa."
Testamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä
Achilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.
Tiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin pyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset saisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.
Mutta ei tähänkään rukoukseen suostuttu.
Wienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu kapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus: "Kaisengruft" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät ummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista untaan.
Sinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän pakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.
Elisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei tahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että hänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman katon alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.
Ristikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa, murhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin välissä.
Elämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen sielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi auki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt uteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.
Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari taikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!
Achilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät heittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä rakastava keisarinna oli rakennuttanut.
Mutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä harhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja joka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin paikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat hänen anteliaisuuttaan.
Arvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla oltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan, hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.
Itävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta tässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on kuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä Wittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.
Mutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta. Itävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä kauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole unohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat vaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne koettelemukset, jotka sallimus lähetti.
Unkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin naiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se esittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on orjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri pronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia. Nauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.
Ofenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa Unkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas, joka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef päätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.
Tätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri
Jókai kirjoitti "Magyar Hirlap"-lehdessä:
"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan. Hän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen haavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta vuotaa kuitenkin vielä verta".
Unkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan rakkaus on lahjoittanut hänelle nimen "pyhä Elisabet".
Unkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa, joka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri heidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän suojelusenkelinään.