Marie Antoinette

by Clara Tschudi

KOLMAS OSA:

MARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA

1.

Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. — Liittojuhla. —
Lafayette. — Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.

Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792. Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä. Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset rangaistaisiin.

Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt vallankumouksen syliin.

He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton valtakunnan vihollisten kanssa.

Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.

Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut kuninkaan eteen suojellakseen häntä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette häntä vastaan ja huudahti:

"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."

"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."

Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.

"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs hoviherroista.

"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"

Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison intohimojen valtaanpääsy veisi.

Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä hänen perikatoonsa.

Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:

"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin totuutta loukkaamatta suinkin voitte."

Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta, naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin, että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä ja arvoton kantamaan kruunua".

Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.

Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.

"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille vielä tunnetuksi."

"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti.
"Minä en syytä ketään erikseen — minä näin kaikki."

Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.

"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi pahempaakin voinut tapahtua — ei teidän persoonallenne", lisäsi hän luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä. "Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."

Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.

"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"

"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni laajuuden."

"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."

Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna. Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen kuuluvaksi.

Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja puiston "Koblenziksi".

Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä. Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.

Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla, että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.

"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille: Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen kruununprinssin äiti!"

Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.

Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.

Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen, jos joku hiipisi sisään.

Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten takia, joita mahdollisesti oli tulossa.

Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.

Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:

"Oletteko siellä?"

"Täällä olemme vielä", vastasivat he.

Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä ja melu ikkunain ulkopuolelta.

Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.

Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.

Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.

Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi hänelle:

"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo. Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."

Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle, joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. — Mutta mitä tulee lapsiraukoistani?"

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja, mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.

"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."

Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään sitä.

"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."

Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.

Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.

1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.

Marskentälle — varsinaiselle juhlapaikalle — oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.

Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:

"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"

Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.

Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.

Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.

Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.

Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.

Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.

Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".

"Eläköön Pétion! — Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.

Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.

Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:

"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"

Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.

Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!

Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?

Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.

"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut, "täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin, erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille, näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu uhrattavaksi."

Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen vaarallisella matkallaan.

Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.

Yhtäkkiä huudahti hän:

"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"

Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen vastustajissaankin.

"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël. "Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin juhlanviettoon kokoontuneilta."

Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,
Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.

Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:

"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"

Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.

Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.

Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.

Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja kunniamerkit riippuivat.

Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei
Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.

Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.

Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.

Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä hellästi.

* * * * *

28. päivänä kesäkuuta — joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin — oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.

Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.

Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.

Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.

Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.

Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.

Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.

Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.

Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.

Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:

"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."

Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen. "Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna teltissään."

Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen perheensä pois Pariisista.

Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.

Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja
Marie Antoinette luotti niihin.

Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame Campanille.

Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.

"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut.
Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."

Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä päivää.

"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. — Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."

Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.

"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."

2.

Elokuun 10. p:n aamu. — Viimeinen katselmus.

Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais
Royalissa.

Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.

Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.

Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.

Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.

"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig ehtimiseen.

Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa heistä tukea.

Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta. Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä. Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.

Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja palveluskunnan aivoissa.

Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään kokoontua.

Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun "neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.

Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina ulkopuolella.

Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k. "Sveitsiläispihalla".

Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.

He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.

Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.

Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain luku oli niin vähäinen.

Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi läsnäolevien mieliä.

Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että aatelismiesten oli poistuttava.

Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.

"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin, "nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."

Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.

Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.

"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.

Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.

Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa, ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä. Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.

Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.

Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän. Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja, marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.

Linnan pihalle singahti luoti.

"Ah, se ei ole viimeinen laukaus", virkkoi Marie Antoinette.

Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar käski nyt herättää ja pukea hänet.

"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?
Hänhän on niin hyvä."

Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän mieliään.

Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa oli kallellaan päässä.

Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.

Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa. Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita ympärillä seisovat tuskin kuulivat.

Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:

"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa, joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta, jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt rukoili apua ja suojaa — kaikki se antoi hänen olennolleen pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."

Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.

Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään takaisin.

Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.

Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet vaikuttaa.

Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat kuningattaren mukana takaisin.

Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen olevansa reippaalla mielellä.

Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:

"Eläköön kuningas!"

Mutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli vastaanotto.

Pohjoisen penkereen puolella huudettiin:

"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!"

Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia nimityksiä.

Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi. Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.

Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana, jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä, eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.

Hän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:

"Eläköön kansa!"

"Niin", sanoi kuningas, "kansa ja minä olemme yhtä."

Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai pilkallisia kasvoja.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.

Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi myöskin paikaltaan.

Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois; mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut uhkaukset.

"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää."

Epätoivon masentamana vaipui hän tuolille.

Otsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.

Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.

Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai kuolema!"

Muuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.

"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa", hän sanoi.

"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi oikeusministeri.

"Mutta viraltapanon jälkeen — mitä sitten seuraa?" kysyi kuningatar.

Upseeri vaikeni.

"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri. "Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä tuleekaan!"

"Herraseni!" huusi Marie Antoinette. "Pelastakaa kuningas, pelastakaa lapseni!"

Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin suojellakseen häntä.

Samassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin lakiasäätävä kokous."

"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden linnasta", huusi Marie Antoinette.

Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.

"Me olemme siis aivan yksin!" huudahti hän.

"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi — puhumattakaan kaikista niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"

"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä vain yksin saisin olla uhrina!"

Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin hänen poskiaan.

Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään, olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö ollut hänen puolellaan."

Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta
Ludvig epäröi eikä ollut halukas siihen.

"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa pelastaa hänen ja lastensa hengen.

Vielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.

"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani", virkkoi hän.

"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.
Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."

3.

Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. — Sanomalehtimiesten aitio.
— Sveitsiläisten kuolema. — Kuningasvallan häviö.

Linnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan aamulla.

Kuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.

"Me tulemme takaisin", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.

"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.

Kuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.

Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman surusaattonsa etunenässä.

Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta, piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat viimeisinä jonossa.

Kuningatar itki.

Eräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui hänelle:

"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on oikeamielisiä ihmisiä."

"Minä en omasta puolestani pelkää mitään", vastasi kuningatar.

Prinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.

"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat rangaistuiksi."

Marie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.

Prinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:

"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin."

Kesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.

Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia lehtiä kokoon.

"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna", lausui kuningas.

Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.

Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon läpi.

Joku porvari astui kuninkaan luo.

"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi.
Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.
Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on
syypää ranskalaisten onnettomuuteen."

"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan", huusivat eräät.

Marie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.

Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla sinne.

Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen juurella.

Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:

"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!
Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"

Penkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.

"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"

Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:

"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!"

Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti sen maahan.

Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.

Muuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.

Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.

Eräs toinen virkkoi kuninkaalle:

"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa matkapassi papeillenne ja vaimollenne."

Prinsessa Marie Thérèse on kertonut:

"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme. En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona hetkenä.

"Viimein saimme luvan astua saliin.

"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.

"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.

"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin sanomalehtimiesten aitioon."

Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät katseet, jotka seurailivat häntä salissa.

Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet, jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.

Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään ja tappaisi kuninkaan.

Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta edusmiesten turviin.

Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.

Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki virtaili kaikkien kasvoilla.

Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen suunsa vaiheilla.

Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.

Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi muutamat puhujista nimeltä.

Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin hallituksesta.

Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta Veto-papasta.

Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän kasvonsa äidin helmaan.

* * * * *

Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet takaisin linnaan.

Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen. Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.

Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin. Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.

Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa itseään.

Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot Karusellipaikalla tuleen.

Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.

Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita heräsi hänen sielussaan.

Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli tullut murhatuksi.

Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli antaa aseensa pois.

Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen läpi sveitsiläisten luo linnaan.

He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet
Tuileriain pelastamiseksi.

"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä kansalliskokouksen luo."

"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."

Sveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.

Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet. Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.

Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten kuoliaiksi.

Miekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.

"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.

Johtaja kieltäytyi tätä tekemästä.

Kapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.

"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa jättämään aseemme."

"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten miesten kuolemaa."

Ja hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:

"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan kasarmeihin."

Lippu lähetettiin siinä tuokiossa.

Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi. Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin sotamiehiin.

Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.

Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.

Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua tätä heikkouttaan.

Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja hyökkääjien raastettavaksi.

Kuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.

Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi. Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin ulos ikkunasta.

Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä ja ruumiita.

Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.

Hovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.

Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.

Etäältä — ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala — kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.

Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen. Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.

Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.

"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia", sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa minun henkeni."

"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat sikin sokin saleissa ja portailla.

Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen päättyi tämä hirmuinen päivä.

Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja tapettava.

Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.

"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; — "väliin tuotiin sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."

Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.

Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren puolustajain verta.

Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu virasta.

Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen alaisena.

Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt kananpojan ja juonut pullon viiniä.

Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi laisinkaan koskenut häntä.

Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta. Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan rukoukseen.

Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa. Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.

4.

Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.

Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa istuntonsa.

Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset viettäisivät lopun yötä siellä.

Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.

Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.

Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.

"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.

Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.

Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.

"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.

Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen, kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.

Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.

Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet linnasta vastarintaa yrittämättä.

"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.

"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.

Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän kammioonsa.

Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.

Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.

Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.

Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.

Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.
Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.

Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää, hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.

Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren hänen lyhyestä unestaan.

Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle. Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.

"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile
Jumalaa, että säästyisit niiltä."

Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.

"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa teille: kaikki on mennyttä meiltä."

Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.

Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai lausutuksi heille sanaakaan.

"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää teidänkin onnettomuuteenne."

Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa, mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.

Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia, tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."

Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.

Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.

Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.

Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.

"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."

Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.

Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.

Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.

Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.

"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. — Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."

Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.

"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."

Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.

"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."

Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.

Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden osotuksen.

"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä elon aikaa kuin minulla."

"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia, ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme; varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut kuninkaanpatsaat."

Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.

5.

Elämä Templessä.

Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.

Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.

Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.

Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa keittiössä.

Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli häntä varten sisustettu.

Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana. Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli lakkaamatta heidän luonaan.

Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.

Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla. Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.

"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."

Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois, teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.

Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.

"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."

Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.
Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.

"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen palvelija muistelmissaan.

Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.
Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria
Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.

Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään jälleen kuninkaan ja kuningattaren.

Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää hänet läheisyydessään.

Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.

Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias. Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.

Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä, liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.

Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.

Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.

Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.

Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista vieraista sotajoukoista.

Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.

Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään kosteana.

Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas, pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista välillä.

Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki heidän mukanaan.

Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia, milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten", milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa mestausta, ja niin aina loppumattomiin.

Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.

Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja.

Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.

Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän prinsessa Elisabethin huoneessa.

Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa leninkiä koko päivän.

Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi lueskeli läksyjään.

Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi kuluneita hameitaan.

Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.

Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.

Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen portinvartijaksi Templeen.

Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria kohtaan.

Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.

Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä, ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä vastaan.

Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.

Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa kuninkaallisen perheen kanssa.

Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin kätketty.

Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.

Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta häntä vastaan.

Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.

Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.

Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta. Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.

Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi, kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.

Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.

Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.

Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.

Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.

Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.

Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.

"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."

"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"

Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.

"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? — Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"

"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella, sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"

Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi sitten juteltiin ja ommeltiin.

Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.

Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.

Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti, jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.

Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:

"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut — minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa, jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."

6.

Prinsessa Lamballe murhataan.

Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.

Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.

Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.

Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:

"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."

Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.

Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.

"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."

Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.

Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa luultiin.

Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.

Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun 28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki epäluulonalaiset vangittava.

Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty hirmuvallan oikuille alttiiksi.

Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia. He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin kauhistava kuolema.

Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus. Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.

Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli
Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä.
Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli
vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.

"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar, tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.

Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.

Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin. Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin, tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon elävältä revittäväksi.

Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.

Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.

"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La
Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."

Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.

Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua laahusti rappusille.

Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.

"Kuka te olette?" kysyi tuomari.

Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.

"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa", vastasi hän.

"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä salaliitoista?"

"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."

"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta, kuningatarta ja kuningasvaltaa."

"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä sielussani ei ole yhtään vihaa."

"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."

Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.

"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin huutakaa: 'Eläköön kansa'."

Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa prinsessan henki.

Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä pelastuivat onnellisesti samana päivänä.

Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos oikeussalista.

Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa uudestaan.

Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.

Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi. Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi maahan.

Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan pitkin.

Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä edelleen.

Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun. Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.

Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.

Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana. Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.

"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se
Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"

Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.

Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja, huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!", joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja kovemmin.

Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä näkemään kuninkaallisen perheen surun.

"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.

Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.

Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.

Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan päivällistä heidän kanssaan.

Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan nähnyt poikkihakatun pään.

Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen säikähtyneeltä.

"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.

"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.

Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen eteen.

"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.

Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:

"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."

Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana, jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.

Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.

7.

Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. — Ludvig XVI asetetaan konventin eteen.

Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.

Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä mielentyyneydellä.

"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani valmistaa heille."

Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään ja siirtyä suureen torniin.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä yhdessä hänen kanssaan.

Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa käskyä noudattamatta.

Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.

Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan kuningattaren luo.

Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja hämmästytti vartijoita.

"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat menettelyohjeet."

Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.

Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.

"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.

Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:

"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."

"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.

Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.

Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja
Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.

He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie

Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.

Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.

Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.

Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.

Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.

Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.

Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.

Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä, jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.

Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."

Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut, että hän oli kuullut mitä lausuttiin.

Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.

Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.

Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta "ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".

Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin kuningas vähitellen toipui taudistaan.

Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.

Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.

Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän lähetystön johtajana.

Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.

Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana jotakin tai jotakuta vastaan.

Kuningatar vaikeni.

Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä vastauksen arvoisena.

Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.

"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig.
"Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"

2. p. marraskuuta — vainajain muistojuhla — oli myöskin kuningattaren syntymäpäivä.

Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi Ranskaan.

Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa, katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti kuningatarta siihen.

Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia syytöskirja kuningasta vastaan.

Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.

Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.

Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen, tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.

Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui lukemaan.

Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen kruununprinssin kuningattaren luo.

Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.

Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä, ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti hänen rintansa ilolla.

Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka kuuluivat portailta. Chambon — Pariisin silloinen pormestari — sekä Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin. Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.

Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:

"Tyrannin verta jo nähdään kerta."

Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle hallitusmuodolle.

Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja tähän pyyntöön suostuttiin.

Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta hänen pyyntönsä evättiin.

8.

Kuningas tuomitaan kuolemaan.

Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.

Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.

Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.

Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.

Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.

Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti, ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.

Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin, jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti ylös.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet ottaisivat häntä puolustaakseen.

Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli ollut hänen hallitsijansa.

Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti
Ludvig entisen ministerinsä.

Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.

Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.

Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".

"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.

"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.

Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.

Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.

"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, — kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." —

Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.

"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän. "Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen — ja mitkäpä toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"

Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.

Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.

"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun toivoni on yksinomaan Jumalassa."

Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän aikoi pitää konventin edessä.

Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."

Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa, joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja kristillistä nöyryyttä.

"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen, että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä…

"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.

"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että he menettäisivät oikean äitinsä.

"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.

"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena äitinä." —-

Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan puolesta.

Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.

"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."

Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli syvästi murehuttanut hänen mieltään.

Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun, prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.

Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta pitämäänsä puolustuspuhetta.

Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen kuningattarelle.

Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle sivulle:

"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]

Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.

Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään, sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.

Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden johdosta.

Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui
Clerylle:

"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä nyt suinkaan kiellettäisi."

Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.

"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta", vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."

Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla kysymykseen.

Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle hallitsijalle:

"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen, että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."

Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan perusteettomaksi.

Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.

Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.

Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä "jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283 vastaan.

16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti seuraavaan aamuun.

Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.

Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta, ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.

721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin, ja 321 puolsi lievempää tuomiota.

Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota vastaan.

Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.

Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.

Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet rintaansa vasten.

"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä… Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun valitettavasti täytyy sille ennustaa."

Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli äänestänyt.

Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.

"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin kaikki muut."

9.

Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. — Hänen mestauksensa.

Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20. p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla. Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo ottamaan hyvästit häneltä.

Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.

Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen kuninkaan eteen.

"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan", sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.

"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu tämän rinnalla?"

Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.

Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.

Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.

Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.

Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.

Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat prinsessat seurasivat perästä.

Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.

Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle häntä kiihkoisella hellyydellä.

Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne kuuluivat läheisille kaduille.

Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan kuuliainen Jumalalle.

Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi hän tälle:

"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot täyttää isäsi viimeisen tahdon!"

"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut kertoa tästä.

Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan kuninkaanperheeseen.

Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli häntä moneen kertaan.

Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.

Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi hyvästiä heittäessään.

Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä seuraavana aamuna.

Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet, pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa; jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.

Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä seisoviin miehiin.

"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.

Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.

"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle, ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."

Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön värisi vilusta ja surusta."

Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.

Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen yhtymykseen.

Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.

Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.

Mutta se oli turha odotus.

Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.

Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.

"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun siitä… Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään, mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta viimeisen kerran syleillä heitä."

Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn sydäntä:

"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."

* * * * *

Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän
Templestä.

Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien. verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua miestä seisoo järjestettyinä riveihin.

Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta. Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle hallitsijalle.

Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.

Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.

Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on paksun sumun peitossa.

Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä istuu kaksi santarmia.

Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla äänellä.

Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.

Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.

Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee kuolinsaattoa.

Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.

Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka lähestymistään lähestyvät.

Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin takana.

Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka pienetkin.

Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän häntä.

Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:

"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaansa!"

Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan. Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.

Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.

Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.

Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat väkijoukkoon.

Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.

Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan viimeisen toivonkipinän.

Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat. Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.

Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.

Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.

"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.

Pappi kumartaa ääneti.

Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.

Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.

Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.

"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."

Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:

"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."

Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas vaunuista.

Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua aseestettujen väkijoukkojen yli.

Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään. Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse, ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin, paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.

Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle porrasistuimelle.

Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen käsiinsä.

"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.

"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.

"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma itsestäni."

Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.

"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."

Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on tuomittu.

Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.

Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:

"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."

Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme kasvoilla.

"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."

Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:

"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."

Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat hänen hiuksensa.

"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.

Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen. Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle lavan.

"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.

Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.

Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:

"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan päälle! Ja te, — onneton kansa…"

"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.

Ja Santerre lisää:

"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."

Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja pakottaa heidät rummuttamaan.

Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille, joiden on määränä mestata kuningas.

Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.

Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.

Nuorin pyöveleistä — hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta — ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen. Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen heidät.

Pian sentään kuuluu huuto: "Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!"

Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa melkein yksimielinen mieltymyshuuto.

Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät mestauslavalle.

Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.

Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.

"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja tanssivalle joukolle.

Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.

Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain otsille.

"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän päittemme päälle! Hyvä — tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt kätensä meidän veressämme!"

Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.

Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi, joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".

* * * * *

Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.

Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.

Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.

Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.

Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.

10.

Marie Antoinette leskenä. — Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. —
Uusia pakosuunnitelmia. — Toulan ja Jarjayes.

Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.

Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.

Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen natonsa poikasen sängyn ääressä.

"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."

Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.

"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä rauhassa."

Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja peljättiin jo hänen menettävän henkensä.

Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.

Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui, että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:

"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut, ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi kuin ennen onnemme päivinä."

Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa. Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden ajaksi.

"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin 'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen, toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin, että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit tekevät tuhansia tyhmyyksiä."

Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään. Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.

Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.

Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.

Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.

Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.

Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.

"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."

Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.

Itse Fersenkin kysyy:

"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"

"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"

Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.

Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.

Mutta jos kuningattarella — muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.

Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.

Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä — Toulan ja Lepitre — kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.

Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.

Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.

Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.

Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.

Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.

Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.

Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen kuningattarelta:

"1. p. helmikuuta 1793.

Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."

Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.

Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.

Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma, joka oli vallan kuulumattoman rohkea.

Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.

Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.

Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista; eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset kykenevänsä voittamaan.

Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.

Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.

Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.

Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.

Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.

Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.

Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.

Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.

Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.

Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.

Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.

Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.

Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.

Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.

Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.

Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.

"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.

"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.

"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."

Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.

"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan sinut jälleen? — Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"

Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi pelastaa kuningattaren.

Kuningatar astui häntä vastaan.

"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."

"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."

"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi osotetuksi teille uskollisuuttani."

Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa kuningattarelta seuraavat rivit:

"Olemme nähneet suloista unta — siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään kaipausta."

Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen. Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi". Ja Jarjayesille kirjoitti hän:

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta kiitollisuuttamme hänelle."

Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen takana kuolemaantuomittujen salissa.

Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.

Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.

Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.

Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.

Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin kuningattarelle.

Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän seuraavat rivit Marie Antoinettelta:

"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne! T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista, vaimonne teidän luoksenne sinne.

"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" —

Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle säilynyt.

11.

Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. — Tarkastuksia Templessä. —
Kaarle Ludvigin sairaus. — Madame Tison tulee mielipuoleksi. —
Parooni Batz, Cortey ja Michonis.

Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.

Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa: Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.

Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez, johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla ollut kenraalille vallan outo.

Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen, joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.

Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.

Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.

Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:

"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen, palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"

Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.

Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.

"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä päiväkirjaansa.

Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä nähtäisiin tarvittavan.

Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen perheen pelastettuna.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään politiikkaansa nähden.

"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea", kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."

Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä. Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. — Siksi kunnes teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja maksaminen vain kohteliaisuuksilla."

Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin useissa hoveissa.

Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät, että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.

Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.

Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.

Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.

Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.

Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu. Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.

* * * * *

Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä tukalammaksi.

Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua, ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto. Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan. Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.

Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren makuuhuoneeseen.

Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli toimeenpantava huolellinen tarkastus.

Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.

Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu. Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous Ranskan puolesta.

Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen.

Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan. Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.

Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa, vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.

Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen vartijain kanssa.

Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi, pantiin peruuttamattomasti viraltaan.

Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.

Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.

Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia, aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.

Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.

Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset puolisolleen.

Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.

Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien yllättäessä hänet.

Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.

Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.

Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.

Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä mielipuolisuuden oireita.

Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt erota hänestä.

Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä. Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.

Eräälle aatelismiehelle lausui hän:

"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."

Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin, selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.

Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää muuta kuin vankiloita ja verta.

Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa eteen.

"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.
Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa
Elisabethin kuolemaan."

Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa hänelle anteeksi.

Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.

Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä olisi heitä velvoittanut.

Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden, jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.

31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä Templen muurien sisäpuolella.

Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.

Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä pääsyn vankilaan.

Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin innokkaana tasavallan puolustajana.

Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen, mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut niille vieras.

Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa kuningatarta kohtaan.

Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.

"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita täällä lapsieni tähden."

Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen, päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.

Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa palvelusta Templessä samana päivänä.

Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät. Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.

Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni
Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.

Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.
Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.

Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut niin suurta voimain ponnistusta.

Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin, joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja luki:

"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"

Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin saapumaan kunnallisneuvosten eteen.

Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.

Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.

"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.

Hän käski vahdin poistua.

Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.

Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie Antoinettea ja tämän lapsia.

Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin, suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin eriskummaiset jutut epäiltäviksi.

Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo, jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.

Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun kuninkaan lipun ympärille.

12.

Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. — Suutari Simon.

Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin suojattuun huoneeseen.

Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.

Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.

Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.

"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! — Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."

"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."

"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan lapsestani."

Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.

Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.

"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."

Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.

"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.

Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.

Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.

Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.

Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.

Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.

Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.

"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"

Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.

Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.

Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.

"Sinun täytyy totella, lapseni — sinun täytyy", sanoi hän.

Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään. Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.

Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.

Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.

Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen hetkinä.

Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.

* * * * *

Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle
Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli
Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan
entistä kuninkaanperhettä kohtaan.

Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään eikä tahtonut syödä eikä juoda.

Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.

Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa, annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.

Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella äänellä huutamaan äitiään.

Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut kertaakaan saada tavata lastansa.

Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle kauhistavaa totuutta.

Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään. Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on tulla hulluksi.

Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa. Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.

Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie Antoinetten ylpeytenä ja ilona.

Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä elämäntapaansa.

Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö, lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.

Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.

"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."

Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.

"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"

Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.

Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.

Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.

Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.

Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.

Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.

Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:

"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"

"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.

Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:

"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.
Tasavalta on iäinen!"

"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet, että tasavalta on iäinen?"

Lapsi ei vastannut.

"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"

"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta kaatui lattialle.

"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."

Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:

"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet ansainnut sen."

"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen — Hän yksin!"

Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.

Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös. Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa elämässään.

Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi häntä yhtäpäätä.

Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien natonsa syliin.

"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni. — Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"

Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa
Jumalaan.

Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen kestää kauan.

Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi usko ja rakkaus Jumalaan — se rakkaus, josta on sanottu, että se toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.

13.

Conciergeriessä.

Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten, kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.

Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan. Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten siirtäminen Conciergerieen — hengeltä tuomitttujen vankilaan.

Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä; oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.

Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.

Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada seurata kuningatarta, mutta turhaan.

Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.

Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille, pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle kuuliainen kuin äidin sijaiselle.

Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan, eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.

Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa hänen haltuunsa.

Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta taaksensa.

Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten edelleen.

Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.

Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.

"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."

Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.

Kello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät
Conciergerietä.

Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin olisi hän tuntenut tien.

"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa", kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin olkapäähän."

Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.

Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.

Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.

Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha siirrettävä suojuke.

Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa kärsimystensä tiellä.

Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren seuraan.

Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.

Palvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.

"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen", vastasi kuningatar.

Hän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.

Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn — "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja päänalusilla", on Rosalie kertonut.

Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä, laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.

Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.

Häneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.

"Ihan niinkuin muitakin vankeja", hän vastasi.

"Miten hän on puettu?" kysyttiin edelleen.

"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina", hän vastasi.

Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja hienotunteisia.

Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä, saadakseen ajan kulumaan.

Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.

"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."

"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.

Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.

Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta madame Harelkin sai tuota pikaa eron.

Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.

Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan elä", sanoivat santarmit.

Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli syötäväksi kokonaan kelpaamaton.

Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.

Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.

Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista, asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.

Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä mestauslavalle.

Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen kuningattaren kurjuutta.

Eräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.

Madame Richard riensi lähimmälle torille.

"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle, jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."

"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten", vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen kärsimyksensä herättävät sääliä."

Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua, täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi. Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita hän osasi ulkoa.

Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.

Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti tuli kuolla.

Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.

Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien vaunujen kolinan.

Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.

Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi, että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.

Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan varten alottamansa sukanneuleen.

"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."

Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".

Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä."

Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan, vaan ei hänen sieluaan.

Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien suudella noita muistoja.

Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.

Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.

Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta. Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.

"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame
Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.

14.

Viimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. — Portinvartija
Bault.

Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty hänen huolekseen.

Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.

Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.

Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet, mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta, ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja vihamielisempänä.

Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa sotavankeihin oli todennäköistä.

Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.

"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä rakasta siveää sisartani."

Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.

Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.
Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie
Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta
Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.

Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika, joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin ranskalaisiin.

Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä, jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.

Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.

Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.

Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.

Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.

Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.

Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren pelastamiseksi mestauslavalta.

"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää, että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.

"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi. Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin palaamaan vankilaan." — —

Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä. Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville nimeltä.

Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.

Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.

Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.

Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan. Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.

Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun.
Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta.
Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen
päästä luvattiin palkinto.

Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.

Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen kaulassaan.

Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja vastarinnastaan.

Kaksi hohtokivisormusta — toinen niistä hänen kihlasormuksensa — olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen; mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.

Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten kuin santarmien seurassa.

Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä määräystä vastaan.

"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa. Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa viedä hänen koppiinsa minun luvattani."

Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää ruokaa.

Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia. Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.

Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.

Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).

15.

Marie Antoinette oikeudessa.

Lokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden eteen.

Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.

Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.

Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.

Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet. Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.

Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.

Sali oli täynnä uteliaita.

Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille huomaamattomasta asemastaan.

He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.

Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.

Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan, saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta, heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.

Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan miehiä.

Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.

Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen, juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.

Hänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.

Kuulustelu alkoi:

"Mikä on nimenne?"

Marie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:

"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar."

"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia arvonimiä. — Kuka te olette?"

Kuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:

"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen kuninkaan, leski."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias."

"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?"

"Lakiasäätävän kokouksen salissa."

Vallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista syytöskirjan.

Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat kierrelleet valtakunnassa.

"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina (Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" — niin alkaa syytöskirjoitus — "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan vitsauksena ja verenimijänä. —

"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi, oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella tyhjennettiin maan apulähteet.

"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella, että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan kansalliskokardin jalkojensa alle.

"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa vastaan.

"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa, myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta samana vuonna retkeili Versaillesiin.

"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette, joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.

"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään. Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä, joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.

"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle epäotollisten perustuslakien muuttaminen.

"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.

"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin, jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin pakenivatkin.

"Leski Capet oli — kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten kanssa yksissä tuumin — julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen peräytymisen Belgiasta.

"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.

"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin 10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.

"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä. Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia, sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen saliin. — —

"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.

"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento, oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt kaikkiin rikoksiin, ettei hän — unhottaen äidinvelvollisuutensa ja luonnon vaatimukset — arkaillut siveellisesti turmella omaa poikaansa." — — - —

Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kuunnellut syytöstä — aivan kuin henkilö, joka on tottunut olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain värähti hänen huulillaan.

Ryhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.

Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja: Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin, joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin, joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä; santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.

Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.

Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.

Jutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia kysymyksiä.

"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?" kysyi muuan.

"Onko madame Veto peloissaan?" kysyi toinen.

"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?" kysyi kolmas.

Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.

Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan. "Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.

Kuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.

"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet ajetaan maanpakoon."

Ja he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.

Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta. Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.

Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin oikeussalissa.

Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi. Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti ja harkitsevasti.

Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän ystäviään.

Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se täytäntöön."

Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:

"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."

Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys, josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.

Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty koskettamasta.

Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.

Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut vastannut viimeiseen kysymykseen.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella kääntyi hän läsnäolevien puoleen.

"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä, että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan. Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"

Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.

Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää vaikutusta.

Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia oli kannettava pyörtyneinä ulos.

Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta iskulta.

Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta. Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.

Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:

"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin maanpakoon."

Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta kertaa pyytänyt lasillisen vettä.

Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän palveluksen.

Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän virvokkeen.

Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä salista, kompastui hän ja pyysi apua.

"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.

Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.

Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin sittemmin.

Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.

Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi hänelle vapautuksen: kuoleman.

Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän syytetyn.

"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle, "minulla on kunnia tuntea kuningatar."

Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää hänen syyllisyyttään.

Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään muistuttamista.

Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti."

On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja vakuutuksen voimaa.

"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen vaivastanne."

Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan hänen näkyvissään.

Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.

Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:

1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän sotajoukkojensa onnistumista?"

2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa näihin salahankkeisiin?"

3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta kukistaa tasavalta?"

4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa osallisena?"

Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.

Kuolemantuomio julistetaan.

Se vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.

Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin kenellekään läsnä olevista katsettakaan.

[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa, näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire" kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden tai heikkouden merkkiä.">[

16.

Kuningattaren testamentti. — Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.

Kello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.

Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat santarmit jäivät oven ulkopuolelle.

Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault hänelle kynän, mustetta ja paperia.

Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten testamentiksi".

"Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.

Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan — sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille — vaan yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän. Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä, heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme. Millaiseen tilaan jätänkään teidät!

Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran, kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu ilo kaksinkertainen — ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.

Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar; ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä selvemmin käsittää rakkautesi arvon.

[Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen, johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi, että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun, lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]

Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.

Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa, joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.

Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta, sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus, mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.

Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!

Hyvästi! — — Hyvästi! — En saa nyt ajatella muuta kuin hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."

Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen suuteloillaan ja kyynelillään.

Kirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.

Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle, joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin asiakirjoihin.

Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816 kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu "testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.—

Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi hänelle loitolta siunauksensa.

Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin rauhaisan unen.

Vihdoin koitti päivä.

Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.

Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.

Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki hän erääseen kopin nurkkaan.

Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät. Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman nauhoja.

Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.

Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia kirouksia.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen uskontunnustukseen."

"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon armonvälikappaleita?"

"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.

Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle, kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut hänelle syntien anteeksiantamuksen.

Alivartija Lariviére — sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli palvellut kuningatarta — astui koppiin.

"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."

Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.

"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo sisällyksen."

"Ykskaikki", vastasi oikeudenkirjuri, "se on vielä kerran luettava."

"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua kappaleiksi?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle mitään pahaa teille tapahtumatta."

Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä murhenäytelmässä.

Pappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.

"Kuolemanne sovittaa —" alkoi hän.

Mutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:

"Hairahduksia, vaan ei rikoksia", lausui hän.

"Tahdotteko, että seuraan teitä?" kysyi pappi.

"Kuten tahdotte", vastasi kuningatar.

Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa kätensä.

Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.

Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.

Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa, mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään. Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.

Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.

Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.

"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta."

"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään pettää."

Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia; he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle suuruudelle.

Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi. Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat, balkongit, katot ovat täynnä katsojia.

"Eläköön tasavalta!" huudetaan.

Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.

"Se on toista kuin Trianon tyynyt!" huudetaan pilkaten hänelle.

Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua, ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.

Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei saa hänen sydäntään liikutetuksi.

Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.

Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa — kaikki ne vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.

Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä hänen haudalleen.

Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. —

Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät nähdessään kuningattaren.

Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä. Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan, jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.

Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.

Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.

Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.

Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan mestaajan jalalle.

Mestaaja parahti tuskasta.

Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella kohteliaisuudella:

"Pyydän anteeksi, herraseni!"

Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.

Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän kuolemaansa vastaan.

Mestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.

Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren pää putosi.

Pyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.

Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä 1793.

"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.

Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.
Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.

17.

Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. — Prinsessa Elisabethin kuolema. — Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. — Onko kuninkaan poika kuollut Templessä? — Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. — "Chapelle exipiatoire." — Loppu.

Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.

Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.

Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:

"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."

Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:

"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"

"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.

"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:

"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."

Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.

Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.

Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.

Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:

"25. p. vendémiairea v:na II.

Leski Capet:

Arkusta……………….. 6 livreä.
Haudasta ja kaivamisesta… 22 livreä.
Summa 31 livreä."

Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat numerot!

Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.

Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.

"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi, noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen kostanut!"

Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen. Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.

Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.

Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.

Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin ja huudahti:

"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni puolesta ja annan heille anteeksi!"

* * * * *

Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.

Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat hallinneet.

Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman, omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.

Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen sieluaan.

Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut Marie Antoinetten.

Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.

Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.

Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:

"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.
Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."

Herttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli v. 1817.

* * * * *

Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie
Thérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.

"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän maailman."

Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin herttua oli tullut mestatuksi.

Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.

He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.

Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia lauluja. Marie Thérèse kertoo:

"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."

Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät, lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.

Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi
Ludvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.

Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi
Elisabethinkin kulkea mestauslavalle.

Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle, avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.

"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle, Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän edessänne!"

Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä lausumasta:

"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta."

"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen hänen arvoistensa hovin? — Kun hän giljotiinin juurella näkee ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."

Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin prinsessa Elisabeth.

Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti ja lohduttavasti heille kaikille.

"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän. "Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."

Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.

Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat ihmeteltävää mielenlujuutta.

Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi syvään Elisabethille.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.

"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."

Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti hänen kättään.

Useita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:

"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."

Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa kuolemasta.

"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa", sopersi hän.

Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan, tuli näkyviin.

Mestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.

"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani", sanoi Elisabeth.

Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.

Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.

* * * * *

Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.

Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena, varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla, jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi lähettää takaisin.

Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä, joka ojensi hänelle ruuan.

Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.

Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt kuninkaanpoikaa.

Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua. Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.

Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.

Kauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:

"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani."

Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat jo lopen tuhonneet.

Viimein sanoi hän:

"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden johdosta."

Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen terveytensä laita oli.

Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.

"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun pitäisi syödä."

"Ei", vastasi lapsi, "minä tahdon kuolla."

Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.

Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli äitinsä nimi huulillaan.

Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan, on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.

Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut, että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.

Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä "prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis, jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."

Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.

Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin, että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846 toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet, ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön, jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.

Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet tavoitellakseen Ranskan kruunua.

Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.

Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon puoltajia.

Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun. V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat toistamiseen alakynteen.

Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa. Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan, mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.

Miekassa on seuraava kirjoitus:

"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen, mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan, jonka hän voitti kärsivällisyydellään."

* * * * *

Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa Elisabeth oli kuollut.

Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.

Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.

Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä, pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan edestakaisin huoneessa.

Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel, luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.

"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi Marie
Thérèse.

Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla häntä rakastamatta."

Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa. Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja useiden muiden sotavankien vastineeksi.

Maanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.

"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.

Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin. Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden, sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä isänmaanani."

Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen kuin hänen isänsä mestattiin.

Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.

Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa, jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa toivomus.

Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa 1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.

Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.

Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan, jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:

"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.

Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.

Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä ollut enää mitään turhia toiveita.

Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan kuolinvuoteen ääressä.

"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla Ranskan ja meidän puolestamme."

Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa päättyi vasta hänen kuollessaan.

Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8. p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, — viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen jälkeen.

Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä, Kaarle X:nnen vieressä.

Kivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:

"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").

* * * * *

Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä, jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.

Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.

Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen, joka muistutti hänen hymyään.

Tammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.

Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan kuninkaanhautaan.

* * * * *

Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta, jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita, jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.

Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.

Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie. Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.

Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin, rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä pääkaupungin melussa.

Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea, uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen kirjeensä prinsessa Elisabethille. — — —

Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.

Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa, mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.

Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.

Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei puuttunut syytä.

Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.

Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää, ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän lieneekin rikkonut! — Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar. Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.

Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään, verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen omaan retkeilyynsä mestauslavalle.