TOINEN OSA:

MARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS

Valtiosäädyt kokoontuvat.

Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.

Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.

Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.

Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.

Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.

Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.

Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.

Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.

Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.

Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.

Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.

Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.

Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään hiljaisuuteen.

Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.

Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.

1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota hänen kotiseudullaan käytetään.

Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.

Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat. Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla tehota kansan mieliin.

Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren vihamiehenä.

Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.

Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.

Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.

Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.

Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.

Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.

Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle — väkinäistä hymyä — ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.

Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.

Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."

"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.

"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.

Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat. Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina, astuu hän edelleen.

Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut, pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa hermokouristuksissa.

Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan lohduttavaa sanaa.

Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä; toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.

Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen säädyn kuusisataa edusmiestä.

Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee tulijoita vastaan upeassa salissa.

Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin. Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.

Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet sijansa keskellä lattiaa.

Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas valtaistuimen luota kuin suinkin.

Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.

Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.

Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.

Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.

Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.

Kuningatarta parjataan. — Orléansin herttua.

Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.

Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.

Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.

Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.

Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.

Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"

Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.

Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.

Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.

Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.

Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.

Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.

Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua — jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja — oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.

Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.

Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun 20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.

Orléansin herttua — ennen Chartresin herttua — oli aivan nuorena nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt naimisiin ilman rakkautta.

Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa, Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä. Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti kaikille.

Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa, että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan suostumusta, oli Ludvig vastannut:

"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli asettua aiottua avioliittoa vastaan."

Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.

Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä, ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.

Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.

Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä, poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren vihamiehenä saavutti hän — kuten jo on mainittu — kansan suosion, ja kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin käsissä.

On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.

Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.

Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar, lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa. Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan, lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä seurapuhelussaan herttuan kanssa.

Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan kuningasta.

Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin prinsessa Lamballen esirukousten takia — saman prinsessan, jonka nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti hänen pyyntöönsä.

Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus, että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.

Poliittisia riitoja. — Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman poikansa. — Bastiljin valloitus. — Kuningatar käy Pariisissa.

Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan johdosta.

Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.

Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.

"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus oli kuulunut: "Kaikki!"

Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly, kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi. Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan puolesta.

Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja rakkautta.

Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä edellytyksistä.

Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.

Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet vaimenemaan.

Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat: hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen sielussaan.

Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta, oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen hoitamisensa hyvin tukalaksi.

Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen. Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin, mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.

Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan. Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.

Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona
Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.

"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.

"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.

"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme, Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta sankaria.'

"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.

"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua hänen lausuessaan nämä sanat. — — —"

Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla juhlilla — lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja nykyisen ajan välillä.

Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren, pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.

Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:

"Oi, poikani on kuollut!"

"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."

Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:

"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."

Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.

Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:

"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."

Seuraavana aamuna — 4. päivänä kesäkuuta — huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.

Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.

Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle:

"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"

* * * * *

Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva, selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia ennustava tuulahdus.

Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska — kuten Bailly lausui — "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen kansansa välillä".

"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig tavattomalla katkeruudella.

Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa lähetystö.

Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:

Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut noudattamaan.

Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin, tukea hallitusta.

Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.

"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla on rohkeutta."

Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta. Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen ryntäävän Pariisiin.

Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka kunnioittavasti paljastivat päänsä.

Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.

Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin, rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin, huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.

Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin heikkoutta", huudahti Mirabeau.

Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä. Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain niiden enempään ärsyttämiseen.

Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin tunnettu lujuudestaan — Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa — kuin kuninkuuden ja sen ministerien sortovallan välikappaleena.

Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa. Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.

Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.

Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI. Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.

Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36 sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.

Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin, josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi rientomarssissa linnaa vastaan.

Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei kuunnellut kehotusta.

Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa oli myöskin pappeja ja naisia.

Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä kannettiin pistimen nenässä.

Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.

Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.

Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla, leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat naiset kiihottivat heitä.

Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen. He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja panivat kuntoon porvarikaartin — sittemmin niin kuuluisan kansalliskaartin — jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko maan.

Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.

"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua kertomuksensa.

"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."

Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta. Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin puukon isku sydämeen.

'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.

Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen. Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se synnytti hallituksen virkamiehissä.

Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään, ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.

Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.

Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä toivomusta.

Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.

Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".

"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."

Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.

Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.

"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."

Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.

Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.

Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.

Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.

Tällä käynnillään kansalliskokouksessa — tällä sovinnonteon yrityksellä — oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.

Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin, lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat, ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.

Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän piakkoin tulisi käymään Pariisissa.

Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.

Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."

Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.

Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen; hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.

Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta. Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:

"Eivät he päästä häntä takaisin!"

Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.

"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."

Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.

"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.

Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon, että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti. Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla, jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan, sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.

Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja armonsa liikuttaisi sitä.

Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. — Maastamuutto alkaa. — Upseerien juhla. — Naisten retki Versaillesiin.

Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan saamatta.

Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä, kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi moittimassa veljensä heikkoutta.

Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän ollut alttiina loukkauksille.

Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään, kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.

Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta, matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet — etupäässä Artoisin kreivi — antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta, että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen mahtavimpia aseita.

Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä. Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.

Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä keisari Josefin lausunto:

"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."

Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä voitu saada vaikenemaan.

Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.

Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava — murhattava salaa tai avoimesti kadulla — tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen lausuvan hunnutetulle naiselle:

"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."

Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan raivolta turviin.

Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.

"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."

Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.

Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.

Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.

Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.

Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.

Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.

Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.

Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.

"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."

Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa. Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.

Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina. Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren läheisyydessä.

"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista ihmisistä."

Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän herttuattarelle:

"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki, kyyditessäni teidät Sensistä."

Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan rukouksia Ranskan pelastukseksi.

Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen perheensä.

* * * * *

Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.

Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset traditsionit.

Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.

Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet, antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi. Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.

Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille. Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin, linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin. Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille, kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.

Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi rykmenteistään.

"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa", kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina — ja mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"

"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita, jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.

"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa, on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön… Useat rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin upseereihinsa." — —

Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi. Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan halveksivasti hyljätyiksi.

Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet. Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto. Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.

Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.

Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.

Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa, jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin "Flandre"-rykmentin — yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä kävi ehdottomasti luottaminen.

Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.

Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan teatterisalongissa.

Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia viinejä vuoti virtoina.

Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka olivat valmiit heitä puolustamaan.

Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle, joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.

Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.

Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän ympärilleen.

Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:

"O, Richard! o, mon Roi!
L'univers t'abandonne",

tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan joutsenlauluksi.

Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla — Bourbonien värillä.

Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.

Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.

Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.

Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.

Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.

Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.

Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.

Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".

"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu suojelemaan häntä?"

Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.

Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.

Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä voivat syödä kyllikseen.

Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.

Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja, näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.

Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi pukeutuneita miehiä.

Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa valtaistuimelle.

Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen, riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.

Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä, keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja kävelykeppiensä neniin.

"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."

"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän pillimme mukaan", huusivat muutamat.

"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.

Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet. Sää oli kolea ja pilvinen.

"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."

"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä", virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee, niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."

Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin
Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.

Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten kanuunalaukausten jymähtävän.

Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt
Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.

Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.

Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.

Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.

Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.

Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.

Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."

Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.

5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. — Kuningasperhe lähtee Versaillesista.

Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen. Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4. päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada takaisin entiset oikeutensa.

"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen johdosta lausunut.

Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä mielipiteitä.

Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.

Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti: "Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" — oli Maillard lausunut — "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.

"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet, jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."

Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja, toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:

"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."

Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen linnaan.

Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.

"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."

Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.

Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.

"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."

Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.

Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.

"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."

Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu puheenjohtajaksi.

Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.

Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla. Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten tuontia Pariisiin, poistettava.

Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä. Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.

Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät, että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä kuiskailtiin samasta asiasta.

Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.

Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.

Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.

"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.

"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut tänne yksin."

Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.

Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia, niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua lähteneet takaisin Pariisiin.

Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa saadakseen.

Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta. Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de Noaillesin luo.

Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia. Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät puolipäihtyneet naiset.

Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:

"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"

Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää. Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:

"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me tahdomme leikata kaulan poikki?"

Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen. Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon etunenään.

"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta säikähtyneenä.

Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.

"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi hän.

Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.

Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.

Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.

Ennenkuin toinen heistä — Miomandre oli hänen nimensä — verissään kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren vastaanottohuoneen oven ja huusi:

"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"

Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.

"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"

Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.

Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.

"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.

Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.

"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.

Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.

Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.

Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää, että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin puolisonsa.

Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.

Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.

Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.

Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.

Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään, jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.

Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.

Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"

Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame
Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:

"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."

Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.

"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me emme lähde ilman heitä!"

"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava näkyviin!"

Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.

"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on syypää meidän onnettomuuksiimme."

Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:

"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"

Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi täten kansalle.

Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,
joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.
Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin
"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"

"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot hukkuivat joukon kiljunaan:

"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"

Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.

Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:

"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella — kuningattaren yksinänsä."

"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"

"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"

Mutta kenraali ei hellittänyt.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti kuolemaa."

Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.

Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.

Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.

Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.

"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.

Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten, kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:

"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."

Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme
Pariisiin!"

Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän kysyi neuvoa Lafayettelta.

Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään asiasta.

"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette, "mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni syliin."

Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas aikoi seurata mukana Pariisiin.

Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.

Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen päällä, kulkivat etujonossa.

"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku leipurinrengin!" huusivat he.

He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.

Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto — mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.

Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä käsissään.

Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.

Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.

Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat — jalan, ratsain, vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.

Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.

Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie Antoinette itkuun.

Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja voitonylpeitä soimauksia.

Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.

"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta", sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme ranskalaisia."

Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.

"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.

Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.

Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.

Tuilerioissa. — Prinsessa Lamballe palaa hoviin. — Marie Antoinetten kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. — Viha kuningatarta kohtaan jatkuu.

Illansuussa saavuttiin Pariisiin.

Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen, täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.

Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle; hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.

Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.

Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki jälleen Pariisin.

"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa tärkeimpänä.

"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen kääntyen.

Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin. Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin hauta.

Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat revittyinä seinillä.

Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia korjauksia.

Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli avoin kaikille suunnille.

"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.

"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."

Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan molempien linnojen väliä.

Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen uljuutensa johdosta.

Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.

"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."

"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena, astuessaan Tuilerioihin.

Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi, tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan tehdä.

Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan tarkoitukseen käyttivät.

Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.

Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon Luxenbourg-palatsissa.

Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen mieliala olisi jonkun verran talttunut.

Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen Versaillesin levottomuudet.

Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.

Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena, että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta, aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti — vallankumouksen sotamiehet — joka vartioi linnaa, synnytti heissä pelkoa ja epäluuloa.

Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään prinsessa Elisabethin huoneeseen.

Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa. Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon tuskaa täynnä.

Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan, vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.

"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo porvareja."

"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie
Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."

"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.

"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.

"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.

"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."

Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.

"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.

Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.

Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.

* * * * *

Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.

Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen olisi virinnyt uudestaan leimumaan.

"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."

"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi sille voi antaa." — — —

Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.

Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri, ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.

Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina, vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa, mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa, ystävätär haikeina huolten hetkinä.

Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla. Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua — prinsessa Lamballe oli palannut hoviin.

Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.

Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta terveydestään.

"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. — Minun terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan. Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua… — Minä olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään; ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." — — —

"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua, ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." — — —

Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.

Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.

Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon, elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään", kirjoittaa Lescure.

Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän oli lähettänyt luotaan.

Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana päivänä.

Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä, että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.

Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:

"Madame!

Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,
mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."

Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt seuraavaa:

"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin. Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."

Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:

"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia — puhumatta ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta, mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."

Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:

"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah, älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni — se on minun lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä. Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi, ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet, joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi, ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta. Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."

Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:

"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. — Näitä rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä kuulla huutoa ja räyhäämistä — oi millainen asema se onkaan, rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina! Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi, rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan. Minä syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Kuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:

"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana, te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.

Ludvig."

Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.

Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin jonkinlaista aselepoa.

Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan, apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.

Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.

Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden ompelemiseen.

Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua, otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.

Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.

Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan. Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista, jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön sydämissä.

Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita tarjottiin hänen pöydässään.

"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille, "minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa. Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."

Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron. Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että kuningatar eroaisi puolisostaan.

"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä aviorikoksesta", sanoi hän.

Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.

Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.

Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen Lafayetteä itseään:

"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"

Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti kenraalia kohtaan tunsi.

Maastamuutto. — Kuningas käy kansalliskokouksessa. — Favrasin mestaus. — Keisari Josefin kuolema.

Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta. Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan, ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.

Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa. Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu nähty eikä kuultu sellaista.

Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille asujamille.

Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.

Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua — sinistä takkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka oli siirtolaisten tunnusmerkki.

Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana. Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin uskollisen aatelinkin seurata.

Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä. Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.

Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että olisivat pysyneet paikoillaan.

Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille, menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää urhoollisuutta.

Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen vuoden loppu.

Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan pääkaupungissa.

Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen asiain nykyiseen tilaan.

Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.

Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan tuolin viereen.

Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.

Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.

Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä ja turmiollinen.

Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.

Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.

"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. — — — Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua murheissani."

Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi ilonhuumauksen valtaamana.

Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi. Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.

Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:

"Ystävättäreni!

Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.

— — On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava vaari.—-"

Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien välke.

Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.

Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.

Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin, tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty aatelin veroisina.

Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.

Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.

Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:

"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa ympäristössä — minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."

Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton kansalliskokousta vastaan.

Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan Pariisiin.

Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.

Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200 hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.

Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu ylimyksen leima heidän silmissään."

Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.

Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.

"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."

"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa puolestani!"

Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:

"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"

Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.

Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.

Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:

"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."

Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.

Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.

Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.

Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari
Josef vähäistä ennen kirjoittanut:

"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; — mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."

"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."

Marie Antoinette äitinä. — Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.

Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.

Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä
Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.

Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.

Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin lastensa makuuhuoneeseen.

Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä suljettuna.

"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa", huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.

"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi kruununprinssiä sydäntään vasten.

Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä, kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."

Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko marttyyri?

Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa tyttärelleen ja pojalleen.

Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä lohdutuksen sanoja.

Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette piti pojastaan ja tyttärestään.

"Heinäkuun 24. p:nä 1789.

Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi, sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin, mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä mukaa kuin ymmärrys kehittyy.

Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi. Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.

Muuten — minä toistan sen vielä — on hän kiltti lapsi, ja ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi' ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin, mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja suurta penäämistä. —

Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin, että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta, olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa, ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona, on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä usein rasittaa munuaisia.

Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa. Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on edellisen suora vastakohta — hän hemmoittelee lastani liiaksi. Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin. Keskenään sopivat he vallan hyvin.

Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei — se on hänestä aivan yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän äitinsä johdettavana.

Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan; hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.

Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon, mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielisiä.

Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja, minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on joka tapauksessa oltava varuillaan.

Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä ja tyyniluontoisia.

Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa. Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka hänen asemansa hänelle suopi.

Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi, omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne, hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.

Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.

Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se minusta melkein yhdentekevää.

Marie Antoinette."

Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset, hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista vakavuutta.

Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.

Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä välttää rangaistusta.

Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.

Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea, vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.

Poikanen vastasi silloin:

"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti kuningatar."

Marraskuun lopulla — kertoo madame Tourzel — virkkoi hän opettajalleen:

"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään, sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."

Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:

"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä kyllä siihen asti opin."

Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.

Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.

"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."

Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."

Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia; täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja iloisesti.

Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla, seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.

Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:

"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."

Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia yllinkyllin.

"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun poimimani", vastasi lapsi.

Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta käsittää syytä miksi äiti itki.

Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:

"Hän on onnellinen kuin kuningatar."

"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä hän itkee myötään."

Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.

"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo madame Tourzel.

Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen opetusta.

"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."

"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin. Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja. Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen, "on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."

Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty. Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä. Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta, puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.

Kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieur
Bertrandille."

"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein, koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän ystäviämme."

"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette. "Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."

Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.

Ylväin muodoin poikanen vastasi:

"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."

Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään miten työläästi maine on saavutettavissa.

Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.

Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin, jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.

Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.

"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"

Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:

"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."

Kuningas syleili häntä hellästi.

"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.

Kesä v. 1790. — Juhla Mars-kentällä. — Kuningatar ja Mirabeau.

Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.

Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.

Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin. — Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa hänelle tuotti.

Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.

Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle vihamielisessä kaupungissa.

"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."

Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.

Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.

"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on meidän oltava läsnä…"

Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan ja aikaansa juhlan valmistuksiin.

Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista juhlapäivää.

Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki ikkunat haltuunsa.

Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti vasemmalla sivullaan.

Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään ja kansan edustajista.

Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.

Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja viritti "Te Deum'in".

Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle.

Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.

Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat ilmassa.

Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa kohti.

"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on hyväksynyt ja minä vahvistanut."

Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja huusi ikkunasta:

"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin minussakin!"

Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat, kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin. — Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.

Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.

"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki, uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot niin pian vaipua unheen syvyyteen?"

Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se oli luvannut.

Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.

Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen kuningasta vastaan — sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän valan.

"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle, "meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin. Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa, jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."

Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.

Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.

Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.

La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut
Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.

Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan hänestä hyödyllisen aseen.

Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.

Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.

"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.

Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie
Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.
Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie
Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä
ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.

Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja 6. päivänä.

Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. — Mirabeau oli näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.

"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."

Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.

Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli tyytyväinen niihin.

Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.

La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.

Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.

"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."

Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen melkoisia summia Mirabeaulle.

La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.

Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti
Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.

Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa. Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa pitämiseksi.

Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä, madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen isäntänsä hänet pois sieltä.

Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar oleskeli läheisyydessä.

Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.

Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa jonakin julmurina, kuningasvallan — ja niinmuodoin hänenkin — katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.

Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein luonnottoman suurelta.

Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut, miellytti hän häntä.

"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave, milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja lähestymään sitä luottavaisuudella."

Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.

"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden — —"

"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan", sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään, tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän kuninkuuden aseman.

Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi jälleen rakentamaan mitä oli revitty.

"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle. "Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."

Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.

Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:

"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."

Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen johtaja suuteli sitä ja lausui:

"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."

Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi hän:

"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta minä pelastan hänet!"

Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.

Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.

"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."

"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."

Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.

Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.

Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.

"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."

Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.

Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.

Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän puolisen tuntia miltei tiedotonna.

Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.

Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.

Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.
Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.

"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain pää koko Ranskassa."

"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään puolueiden saaliiksi."

Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät pukeutuivat surupukuun.

Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan, surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen kuninkaallisessa linnassa.

Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen lausunut:

"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."

10.

Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. — Prinsessa Elisabeth. — Kuningas Ludvig ja kirkollinen tila. — Kuninkaallista perhettä kielletään matkustamasta Saint-Cloudiin.

Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.

Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta pakenemiseen.

Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.

Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti puolisoonsa.

"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa, "sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja kuolla."

Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen kirkkovaltiostaan.

Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.

Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin joutumistaan kansan puolelta; — rauhaton Sophie oli jo kuollut.

Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa polvistua Pietarin kirkossa.

Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan lähettiläälle Roomassa.

Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).

Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar aikoisivat seurata perästä.

Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.

Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa vastaan.

Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua
Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään
Adelaiden ja Viktorian matkaa.

Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen naisen vaunuissa.

Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.

Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta, mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.

Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä, kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän lähde pois maasta.

Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.

Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.

Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.

Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea kapina puhkesi ilmi.

Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten ulvoessa ja viheltäessä.

Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää Ludvigia.

Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.

Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman, jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja kuninkaan oikeana esikuvana.

Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti, paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.

Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.

Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.

Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.

"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla. Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta vieraalle valtaistuimelle."

Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä, jonka katsoi oikeaksi.

Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän ystävättärelleen, madame de Causansille:

"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan voimme kärsiä. — — — Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden. Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"

Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v. 1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet nuoren kuningasparin luo.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että tulen liiaksi kiintymään häneen."

"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille, ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."

Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa. Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille vei kuningatar hänet sinne.

"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle, on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."

Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa, muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.

Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne, kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman epäluuloinen.

Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten virtausten ohjattavaksi.

Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.

Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.

V. 1784 kirjoitti hän:

"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja minä henkeen ja vereen Bourbon!"

Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin päiviin saakka.

Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä, tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan, tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli tuominnut tätä väärin.

* * * * *

Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi, mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.

Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin, mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki oli jo ammoin sitten mennyt.

Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin suhteessaan kirkkoon.

Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli koko maan.

Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.

Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne, teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:

"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.
— Mutta siitä tulee kohta loppu!"

Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.

Paavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.

"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja", kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.

Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin. Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.

Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.

Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:

"Mitä tahdotaan minulta riistää? — Virkaniko? Ryöstäminen koskee teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? — Minä olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin vakaumukseni."

Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian puolesta.

Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään vallattomuutta.

Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13. p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta arvostaan ja julisti pannaan.

Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset neuvonsa.

Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä vastaan sinkauteltiin.

Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.

Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa temmatuksi raskasmielisyydestään.

Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä käydä pyhällä ehtoollisella.

Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen, ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.

Huhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.

Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen allekirjoittanut.

Ajoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.

Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de
Tourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.

Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että kuningasperhe matkustaisi pois.

Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun kansanjoukot ympäröivät ne.

"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. — "Alas pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"

Heittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.

Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina, riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa uudestaan järjestykseen.

Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten ympärillä.

"Hän ei saa matkustaa!" toisti kansa.

"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"

Kuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.

"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?" vastattiin hänelle.

Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:

"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta."

Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan eteenpäin.

Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.

Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua aiotusta matkastaan.

Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.

"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset, jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.

"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."

Hän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.

11.

Pakovalmistuksia. — Kreivi Fersen. — Lähtö Pariisista.

Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä, että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18. päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.

Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä muodossa ne hänelle esitettiinkin.

Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa. Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat hukkuneet.

Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.

Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.

Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.

Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.

Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa, täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.

Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé — Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä — oli tarjonnut kuningasparille apuaan.

Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa, Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.

Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan. Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta mielenlaadustaan.

Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.

Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.

Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.

Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen kuninkaallisen perheen pakoa.

Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien harvojen rykmenttien uskollisuudesta.

Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.

Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan rajalta.

Tästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.

Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana esitti hän markiisi d'Agoultin.

Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.

Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten Pariisista Chalonsiin.

Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada onnettomuuden päivinä palvella häntä.

Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.

Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja hän valmisteli heidän pakoaan.

Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon matkustaa nopeasti.

Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja, jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin kanssa toisissa vaunuissa.

Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa samoissa vaunuissa.

"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki tahi ei ketään", sanoi hän.

Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä huolimatta useita virheitä.

Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.

Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle, kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.

Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.

Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti vaunujen hinnan 5,944 frangiksi — melkoinen summa v. 1791!

Pako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.

Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen. Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.

Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan, ruotsalaisen kreivi Fersenin.

"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista peliä — tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."

"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi seisauttaen hevoset.

"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen balettiseurueen?"

"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasi
Fersen. "Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle!"

Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.

Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.

Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20. päivään.

Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja vakoojain eksyttämiseksi.

Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.

Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt oli vain hankittava passi.

Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja yhdelle palvelijalle.

Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista perhettä.

Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa.
"Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.

Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen, jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata kasvattejaan.

Vihdoin koitti ratkaiseva päivä.

Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn kuten tavallista.

Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.

Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.

Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi unimielissään:

"Käydäänkö näyttelemään komediaa?"

Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit. Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven. Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.

Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan poikki eri ryhminä.

Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.

Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.

Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi kohta hänen jälestään.

Ainoastaan kuningatar ei tullut.

Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.

Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan
Tuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.

Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki. Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.

Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän oli.

Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.

Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.

Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.

Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.

Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.

Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli siksi malttavainen, ettei huutanut.

Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti hevosia piiskalla.

Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat. Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.

Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty kadulle loikomaan.

Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen hevosia.

Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.

Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut lähtivät liikkeelle.

"Hyvästi, paroonitar Korff!" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.

Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.

Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut liiaksi luottaa.

"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne. Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä onnellisesti… Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen saapuakseen sinne."

12.

Varennesiin tulo. — Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.

Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.

Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.

Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut ajoivat nyt perätysten.

Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:

Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.

Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä. Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja kutsuttiin Fransiksi.

Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.

Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.

"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi, olisi sen jo pitänyt tapahtua."

Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.

Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä hetkellä mahtoi olla tekeillä.

Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen muotoisina, kuin olemme odottaneet.

Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta johtui vaaroja.

Eräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.

"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista henkivartijoista.

Henkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.

"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."

Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.

Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.

Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin ajanhukan.

Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset matkailijat vaunuissa.

Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka pakenivat Pariisista.

Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja kiirehti kuskia.

Eräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:

"Se on kuningas. Minä tunnen hänet."

Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.

"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen siitä."

Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.

Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.

Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.

Sotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.

Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä — mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja saapunut.

Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.

Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu joukko ympäröittiin.

Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin. Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat, vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä helpottamaan.

Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä. Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin, jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt väestöä.

Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen tyyntä Pont Sommeveslessa.

Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.

Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa. Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään, mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen asukkaiden huomion pois vaunuista.

d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi madame de Tourzelille:

"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."

Mutta epäluulo oli jo virinnyt.

Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.

Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään matkustajia näkyvistään.

Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.

Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle. Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos mahdollista pidättää matkustajat.

Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.

d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä. Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat vangiksi.

Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.

Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan vihollisia.

Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.

Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi. Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän tohtinut surmata kuninkaan ystävää.

Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon. Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien edestä.

Varennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.

Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin läpi kulkevan tien.

Nuori Bouillé — kenraalin poika — oli saapunut Varennesiin mukanaan osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia, jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa kuninkaalle.

Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.

Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse meni hän myöskin levolle.

Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.
Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.

Sydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin ajoportille.

Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.

Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.

Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.

Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.

Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.

Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa olijain kuuluville.

Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.

Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat askeltakaan, niin heidät ammutaan.

Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.

"Keitä te olette?" huusi eräs ääni. "Ja minne olette matkalla?"

"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin perheineni."

Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa. Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean. Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.

Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.

Kuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.

Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan. Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja ihmisjoukkoja kokoontui.

Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.

Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.

Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.

Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan oleva pöytä.

Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli kummallisen raukea ja väritön.

Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.

Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia lähiseuduilta rientämään Varennesiin.

Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.

Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa — lausui hän Ludvigille — oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa pakoaan.

Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.

Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.

Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.

Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.

"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä kyynelistä.

Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt hänen sanatulvansa.

Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja saavutti jälleen arvokkuutensa.

"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja kuninkaallinen perhe. — Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa, jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne, lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."

Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.

Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.

Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain mielissä.

Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun, niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja kostutti hänen kättään kyynelillään.

"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle. "Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi tuottaa meille vapauden."

"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen, ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."

Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä. Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.

Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.

Päivä koitti, mutta apua ei tullut.

Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja kuningatarta.

Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot ja silmät unettomuudesta punaiset.

Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.

Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti, mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.

Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla innolla huutaa:

"Palatkaa takaisin Pariisiin!"

Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme miestänsä muassaan.

Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta, mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.

He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi matkaansa ratsain husaarien saattamana.

Marie Antoinetten silmät säihkyivät.

"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."

"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.

Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.

"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi lapsiini?" kysyi hän.

Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle, että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.

Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla matkaan.

Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.

"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen.
"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."

Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia. Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi kuninkaallisen perheen luo.

Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.

"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät hiuksista!"

Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.

Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla sisään.

Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.

"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.

Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia sanoja saksankielellä.

"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.

Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut. Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.

Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen. Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat nyt matkaa yhdessä.

Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:

"Sire — Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa — — meidän vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. — — Te ette saa jatkaa matkaanne.— — Sire, valtion edut! — — Niinpä niin, sire — — meidän vaimomme — — meidän lapsemme — —"

Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla vuoteella.

"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta — —"

"Missä se on?"

"Se on toverillani."

Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui hänen poskiaan pitkin.

Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään. Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.

"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"

Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli toivonut saapuvansa liian myöhään.

"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.

Marie Antoinette otti paperin ja luki sen.

"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.

Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti. Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.

"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!" lausui hän harmissaan.

Choiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.

Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan tehtävän suorittaakseen.

Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla tavalla sen käskyistä.

Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin. Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja käski valjastaa hevoset.

Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.

Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään voinut kolmea muuta vastaan.

Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut lähteä mukaan.

Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.

Mutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.

Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli tapahtunut.

"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole mitään komediaa."

"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään", vastasi veli yhtä hiljaisesti.

Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.

Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut rauhoittuakseen.

Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät takaisin Pariisiin.

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén joukkojen kiitävän Varennesiin päin.

Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.

Huutoon: "Eläköön kuningas!" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.

Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän penikulmaa neljässä tunnissa.

Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli lähtenyt.

Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig XVI.

Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.

Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.

Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.
Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten
Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.

13.

Mieliala pääkaupungissa. — Paluumatka.

Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.

Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille, olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille; hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko kansakunnalle.

Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.

Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan, luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat jalkeilla.

Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.

Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig ollut sängyssään.

Melkein yksin ajoin — kello 7 aamulla — astui kuninkaan kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.

Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat tyhjät.

Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.

Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.

Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin
Tuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.

Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.

Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät huhut liikkeelle.

"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen
Flora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."

Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut pois.

Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia, vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.

Ihmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.

Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä särkemis- ja tuhoamishalua.

Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.

Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita. Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.

Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.

Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.

Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden, liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat vaunuja.

Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille. Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.

Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita, aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan, kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.

Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.

Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.

Hirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.

Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi tervehtiä kuningasperhettä.

Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.

"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi hälinän johdosta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään piteli hän poikki hakattua päätä.

Kello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.

Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa paikoissa vastaanotettu.

Porvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.

Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse, joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin äärettömän kaukana.

Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa, olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.

Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi ainakin välinpitämättömiksi.

Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.

Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan. Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut paeta Ranskasta.

Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja likautui kokonaan.

Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi, olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli kuultu lausuvan toverilleen:

"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta mistä päin laukaus tulee."

Pilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.

Kansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.

"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala valvoo meidän kaikkien yli."

Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian vallassa.

Ompelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.

Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.

Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja Latour-Maubourg — kolme kansalliskokouksen lähettilästä — astuivat kuninkaallisten luo.

Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä lähteä kuninkaallisia vastaan.

Latour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle.

Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.

Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen pelonalaista tilaa.

Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.

Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden, jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti vaununnurkkaan.

Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin. Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.

Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin asianhaarat sallivat.

Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.

"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni", sanoi hän.

Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin ja suuteli sitä.

"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden, joka minua miellytti.

"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo, leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan."

Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta, mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan puoleen kevytmielisillä puheillaan.

Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä, mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto uskonnosta.

Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä. Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes kiitostakaan hänelle.

Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.

"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne ruumiillisista tarpeistamme."

Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta, käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.

Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista, niin että tämä pillahti itkemään.

"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut semmoiseen kohteluun."

Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta Marie Antoinettea kohtaan.

Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:

"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"

Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä, peljäten hänen putoavan vaunuista.

Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä arvossa.

Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän kuningattaren suosiossa.

Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin tavalla.

Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave väliin suojellakseen heitä.

Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.

Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.

Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.

Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.

Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau, ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies pelastamaan monarkkiaa perikadosta.

Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.

Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.

"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon riistääkseen minulta ne."

"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla teille!"

"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi asia on varma — meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."

Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton innokkaasta vastustajastaan.

Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.

"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset, joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle. "Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän majesteettinne kättä."

Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.

Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä lähemmäksi tultiin Pariisia.

Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa kruununprinssiä sylissään.

"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan; tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta. Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.

Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.

Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.
Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.

Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.

Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja linnan penkereet.

Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.

Yksi ainoa — eräs edusmies — kumarsi hattu kädessä syvään kunnioituksensa merkiksi.

Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä, mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan avopäin.

Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa suljetuissa vaunuissa.

Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin säälintunteisiin lausui:

"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."

Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen paon johdosta.

Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.

Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi heidän silmäinsä edessä.

"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."

Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.

Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen hänet linnaan.

Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.

Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun
Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.

Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.

Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.

Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää koskaan tästä lähin kirkastavan.

Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.

Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä pitkiä kuin vuodet.

Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.

Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:

"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."

Samassa alkoi mies itkeä.

Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa nöyrä kohtaloonsa alistuminen.

Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:

"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."

"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka teillä on, on yleisesti vallalla."

"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.

"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin teillä", vastasi kuningas hymyillen.

Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä sisältävän pikku lippaan avaimet.

Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen hatulleen.

"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.

"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä, jotka ovat vähemmän hienotunteisia."

14.

Madame Roland. — Ruotsin kuningas Kustaa III. — Keisari Leopold. —
Mieliala Koblenzissa. — Kreivi Fersenin kokemuksia.

Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen eteenpäin.

Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.

Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa, nimittäin madame Roland.

Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen, toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen pitkää maansa etevimpiä naisia.

Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.

"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta, jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua. "Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä viisainta ja oikeinta."

Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:

"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'. Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa, mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen, mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi halveksii."

Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta vertaa ankarammin.

Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen viattomimpiakin tekojaan.

Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin, ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään hänet takaisin Itävaltaan.

Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai pääkaupungin pormestarin lupaa.

Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.

Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies kiväärinsä.

"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.

"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.

Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.

Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.

Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä kuin päivälläkään — ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.

Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa vieressä.

Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet, mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran. Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä huoneessa tapahtui.

Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.

Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.

Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.

"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa vähän; se on parempaa kuin lukeminen."

Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin tahtoi olla yksin.

Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin. He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät. Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn keskessä.

Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.

Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.

Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.

Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.

Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.

Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.

Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.

Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.

"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.

"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."

Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.

Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.

Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä pidettiin tulta vasten.

Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:

"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:

"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta käsin."

Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja edellistä sydämellisemmän:

"Olen elossa… Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön! Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää… se on minusta yhdentekevää… Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu. Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi… En voi enää kirjoittaa teille…"

Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen, vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä jälleen näkemään häntä.

Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.

Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:

"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."

Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen kirjasen ristisiteen sisään.

Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan, villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin — käyttääkseni tunnettua lausepartta — on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä
Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat — Kustaan mielipiteen mukaan — maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat, jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen. "Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. — Meidän on pakko pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä, oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys, kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä, jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan
Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia sovinnonhieromisyrityksiä.

Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat, puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan — Italiasta — oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille, että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."

15.

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. — Kirjeitä kuningattarelta ja prinsessalta.

Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu, tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21. päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään, ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt, että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. — Salaisesti ja minua auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin. Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan. Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli", lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua häntä kotiin.

"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi
aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.
Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun
täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa
ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi
olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän
ympärillämme… Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa
kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin
hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja
pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!
Syleilen sinua koko sielustani.

Marie Antoinette."

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:

"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä.
Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.

Elisabeth Marie."

Myöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:

"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat, näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. — — — Minä en kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.

Hyvästi! Syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Prinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:

"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää ystävätärtä kuin on

Elisabeth Marie."

"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä. "Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä tähtemme.

"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän sinua palaamasta tänne.

"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."

Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt; hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.

Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti vastaanottaa seuraavan kirjeen:

"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet! Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi, rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan koskaan lopu. Tuhannet terveiset.

Marie Antoinette."

351

Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa kuuta lähti hän Pariisiin.

"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä", lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti tulee ystävyytensä marttyyri."

Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat sanat:

"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut ystävättären nimellä — kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.

Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.

Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.

Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.

Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:

"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."

Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan — prinsessan suvun päämiehen — taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.

"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen — ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen — jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."

16.

Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. — Juhlia. — Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. — Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.

Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.

Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.

Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.

Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.

Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.

Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.

Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt — tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut — että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.

Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.

Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.

Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.

Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.

Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.

Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla sen vajavaisuuksista.

Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön, jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät — Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. — kehottivat tietysti mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.

Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.

Marie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:

"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.

uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle, joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.

Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani; mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita vaikeuksia ja paljon taistelua.

Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä, kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä; sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa, ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi, Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää. En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen velvollisuuteni.

En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!

J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.

Marie Antoinette."

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi kärsivällisesti ja viisaasti.

Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen noudattavansa uutta hallitusmuotoa.

Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.

Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi. Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.

Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa. Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu viralta.

Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.

Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä. Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se, että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai kokea.

Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.

Palattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.

"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan nähdäksesi — —"

Ääni tukahtui kyyneliin.

Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja koetti lohdutella häntä.

Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen palautuisivat maahan.

Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta — mutta valitettavasti sitä kesti vain vähän aikaa.

Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.

Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.

Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin saattamina.

Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina. Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.

Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa käymäjalkaa.

Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa kansan puolelta.

Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä, ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella äänellä kuningattaren korvaan:

"Ei — älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"

Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi, että juhla pian päättyisi.

Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei ollut entisestään vähentynyt.

Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.

Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja synnytti epäluuloa.

Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle edullisemmaksi.

Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!' ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'

"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."

Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet pysyneetkään kauan semmoisina.

Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa helmikuun 20. p:nä 1792.

Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa liikkeelle.

Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään. Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.

Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä unhotuksiin.

Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui päinvastoin:

"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen hallitsija."

Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.

"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."

Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.

Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon, koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka suuresti häntä oli parjattu.

"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."

Molleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa kuninkaalle.

"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen luoksensa huomenna."

Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:

"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."

Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.

Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.

Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.

Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset, kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.

Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.

Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin, huusivat palvelijat:

"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"

Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.

Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan, lisää vielä:

"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."

17.

Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. — Marie Antoinette käy kaksinaista peliä.

Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.

Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt, etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli uudistanut pyyntönsä.

Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.

Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä, jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen käytöksensä oikeutetuksi.

Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi", "kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi". Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.

Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti (marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de Raigecourtille:

"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti ohjattavaksi."

Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina, ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.

Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana, varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:

"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy Ludvig
XVI:detta."

Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita, eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.

Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat entiselleen.

Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.

Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti: "Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."

Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon. Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli, että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin, joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.

Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin, tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.

"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on heittiöiden ympäröimänä. — — Prinssien ja emigranttien hullutukset ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."

Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:

"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto, mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen menettely ollut mahdollinen."

"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. — Mutta mitäpä minä sille voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.

"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu, eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."

Kreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:

"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta. Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon, että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."

18.

Ulkovallat. — Uusi kansalliskokous. — San Domingon lähetystö. —
Perhe-elämä Tuilerioissa. — Poliittiset olot.

Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin, samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen hallitusmuotoon nähden.

Espanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkan
Nizzaan.

Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi, että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä tapauksessa — sanoi hän — täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.

Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen. Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.

Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi kansalliskokous.

Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat, olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja hänen vilpittömyyttään.

Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä tulisi olemaan vallitsevana.

Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.

Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.

"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."

Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.

"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."

Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.

Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.

"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"

Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.

Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.

Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.

Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.

Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.

Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.

Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.

"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.

"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.

"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.

"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."

Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.

Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet, vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.

Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa vallankumoojissa.

Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen puolelle.

Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.

Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil, kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.

Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti mahtikieltä ja ankaraa puhetta.

Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.

Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään, ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä salaista diplomaattia ilmi.

Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista isänmaataan vastaan.

Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan tykkänään toista uraa uurtamaan.

Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa, rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset, alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.

Prinsessa Lamballelle kirjoitti hän:

"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. — — — Minun täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt tavattoman maltillisena. — — — Itken perhettäni, ystäviäni ja itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu. Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee, taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään kuultavaksi. — — — Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin ehkäistä heidän tuumansa. — — — Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! — — —"

Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi toimimasta liian aikaisin.

Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.

Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan alituiset, sietämättömät neulanpistot.

Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu oli jo ennakolta varma.

Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.

"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia ainoana tehokkaana apukeinona."

"Pelastus", — selittää Marie Antoinette edelleen — "voi tulla ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."

Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.

Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.

Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.

Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta kuningasparia — Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, — mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.

"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia mielettömyyksiä. — Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua tulla autetuksi?"

19.

Fersen viimeisen kerran Pariisissa. — Keisari Leopold ja Kustaa III kuolevat. — Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten häväistyskirjoitus. — Girondilaiset ministereinä. — Dumouriez.

Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten, surkuteltavan kuningattaren luona.

Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791 kirjoitti hän Marie Antoinettelle:

"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä siinä tapauksessa on mielessään."

Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.

Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan yli, saattoi hän — vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti — odottaa apua ja väliintuloa vierailta valloilta.

Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti
Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.

Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p. helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan Ranskanmaan pääkaupungissa.

Samana iltana hän lähti Tuilerioihin.

"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä tavannut kuningasta."

Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä hänen kasvoihinsa.

Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa tällaista yritystä.

Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:

"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada takaisin entistä valtaansa… Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' — Minä en silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"

Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.

Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun 21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.

Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.

Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.

Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin — "viekas florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä — jonka hiljaisuus ja maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta luopumaan korulauseilla liikkumisesta.

"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.

"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi prinssi.

Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin, että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.

Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei koskaan tullut.

Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.

He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja kohtaan.

Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan, allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.

Odottamaton isku kuitenkin — ainakin toistaiseksi — kukisti maahan niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä 1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.

Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan, vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin — otaksuma, joka levisi ja jota uskottiin.

Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi poliittisella shakkilaudalla.

Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen nuorukainen.

Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset, joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.

Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."

Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa näyttivät menevän myttyyn.

Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti
Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.

"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa", lausui kuoleva kuningas.

Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä, osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.

Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti vahingoittaisi heidän etujaan.

Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena kasvoissaan.

"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää rohkeuttamme — ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"

Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt heille mitään pahaa.

Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt saada aikaan, puhkesi itsestään.

* * * * *

Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.

Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava luostariin tahi vedettävä oikeuteen.

Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli niistä rouva de Tourzetin kanssa.

"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan täytäntöön", lausui kasvattajatar.

"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.

Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.

Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari Leopoldia.

Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon, girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään, että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?

Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.

Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin toiseltakaan.

Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita kenraalejaan.

Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.

Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi; kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.

Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15. päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea, joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra, että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot emigranttien käsiin.

Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan äärimmilleen.

Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut Ranskaan.

Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta louisdorista.

Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.

Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.

Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.

Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka tänne.

Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.

Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La Porte — mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt — kaikki kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta, päätti hän hävittää ne.

Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin sytytetyllä suurella roviolla.

Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä oli kielletty lähestymästä tulta.

Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla, että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista komiteaa koskevia asiakirjoja.

Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.

Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon, ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen nimityksen kautta saivat girondilaiset — se puolue, joka aina oli enimmin vihannut Marie Antoinettea — käsiinsä sen vallan, jota niin kauan olivat tavoitelleet.

Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14. p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.

Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.

Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.

Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.

Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää. Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön. Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.

Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.

Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen henkivartijasto oli hajotettu.

Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet, Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.

Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.

Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen hyvästit kuninkaalle.

Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan. Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.

"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo edeltäkäsin anteeksi kaikille."

Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa, kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.

"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."

20.

20. p. kesäkuuta 1792.

Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa. Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20. p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.

Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän siis kansanjoukon lähestyvän.

Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig riensi siihen saliin, mistä melu kuului.

Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen. Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului ulkoa.

Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.

"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen hyökkääjiä vastaan.

Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.

Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.

Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita valtiosalin oven.

Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti toisten miesten käsistä.

"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.

Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.

Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa pidetty nimi taltutti heidän vihansa.

"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi; kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."

Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan ja kansan väliin.

"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."

Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin panemaan päähänsä punainen villamyssy — kaleeriorjien päähine, jota nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.

Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.

Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.

Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan suopeiksi.

"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.

"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin kuin tavallisesti."

Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille loukkauksille.

Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.

Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla täytynyt pidättää lähtemästä.

"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!"

"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne luona."

Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti kruununprinssin huoneeseen.

Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.

Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien hovinaisten ympäröimänä.

Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.

Kansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.

"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!" huusi hän.

Ja nyt alkoi marssiminen.

Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle". Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia, jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja hänen vaimonsa!"

Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti kulkuetta.

"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.

"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on kuningatar. — Ja tässä seisoo kruununprinssi."

Eräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.

"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne päähän!" huusi hän.

Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.

"Ottakaa myssy pois", käski Santerre. "Näettehän, että lapsi tukehtuu!"

Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.

Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.

Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.

"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.

Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.

"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä tai tehnyt teille mitään pahaa?"

"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."

"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. — Minä olin onnellinen siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."

Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään vastoin hänen tahtoansa.

"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."

"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.

Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta.
Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.

Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.

Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi — ei itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.

Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain sydämiä.

Useita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.

Eräs heistä lausui kuningattarelle:

"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se."

"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä, että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."

"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."

"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan johdettu."

"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa
Marie Thérèseä.

"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette, kääntäen miehelle selkänsä.

Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.

"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina on halunnut tehdä onnelliseksi."

"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan kuninkaita ja kuningattaria."