V

TATAARIEN KUNNIA

Huomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut, Assanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle antamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.

Katu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä kolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja sentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli pelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni kysyi kuiskaten:

"Oletteko siellä?"

Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka hänelle ojennettiin, ja vastasi:

"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"

Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.

Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.

"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"

"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä täällä teen."

"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."

"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"

"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä, vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni", huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme, taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä, Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme, tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista? Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet, ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän päälleen!"

Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:

"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni, naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään, en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi roikkuu naulassa!"

Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei sanonut sanaakaan.

"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta. Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän, sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus! Sen tiedät itsekin!"

Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti puolustautua.

"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini, eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani, minussa on kunnian synnynnäistä!"

"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa, "niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan, kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus, rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on, tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena, lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa, vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."

Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.

"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia… Niin, Umm Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"

"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."

Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:

"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"

"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"

Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in, tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava. Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.

Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu, jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi olevansa samanlaisen voiman lumoissa.

Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot, kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla, kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.

Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa. Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät, talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä, vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt! Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi, iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin, äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen. Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen, hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä, kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.

Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin, sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä, jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa! Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa. Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa miehen kaulaan ja sanoi:

"Muistatko sitä?"

Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin tuskallisessa liikutuksessa.

"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää… ymmärrät kai miksi… juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni? Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen sieluni, pelasta minut!"

Umm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.

"Minä pelastan sinut", vastasi Assanoff vilkkaasti, "piru minut periköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut ryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille tuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle! Karkaanko sotaväestä?"

"Karkaa!"

"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?"

"Niin juuri!"

"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti, huomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa! Meistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä vien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös! Kerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin, Hassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän minkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija! Hän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!"

Hypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin mielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen kiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:

"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain sinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö niin?"

"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!"

"Osaatko ranskaa?"

"Osaan."

"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi."

"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat ainiaaksi!"

"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta ollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme tule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole siis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa. Tule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut käskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä, jotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä poikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää nähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli kädessä!"

Umm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff lähti.

* * * * *

Päästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin suunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti jumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan matkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään enempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm Djehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut, että Moreno odotti häntä siellä.

Nyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.

"Hiisi vie", huudahti hän, "sellainen tyhmyys!"

Mutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää kuin harkitsemaankaan.

"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena salaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän pikemminkin auttaa minua."

Astuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän herätti ystävänsä ilman muuta.

"Katsos vain!" sanoi hän, "kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen makuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä."

"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni hyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi hämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat espanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä minua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi minulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat Salonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa."

"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan kokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen päättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti, karkaan joukosta ja julistan ryssille sodan."

Don Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.

"Oletko hullu?" sanoi hän toverilleen.

"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin viimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä jaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja luulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa."

"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?"

"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa kiittää kunniasta, että olen ystäväsi."

"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen yhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä luopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen hallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin maantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö mukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä ja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka näyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota, aiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla juuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä kuoliaaksi."

"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että hänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot."

"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata, mutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän kadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä samaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun! Isäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla ihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?"

"Puhu suusi puhtaaksi."

"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet yksinkertaisesti naurettava."

Insinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan hämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:

"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi häntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen naurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava."

Sitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen paloviinaa esillä olevasta pullosta.

Moreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis väittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa. Assanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti unelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä, sivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän vastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt pään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin helposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan enää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä; ja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen, osaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea omituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan naimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin takapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.

Oikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen, ei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä kaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden elämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä ja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja onnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja keksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten jälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta vaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin yksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon kääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä tehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle, josta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.