1. KIINA KUNGFUTSEN AIKANA.
Kolmas Kiinan hallitsijasuvuista, Džou, on kahdessa suhteessa merkittävä. Paitsi sitä, että se on kantanut valtikkaa Kiinassa pitemmän aikaa kuin mikään muu maan 26:sta hallitsijasuvusta[1] eli yli puolen yhdeksättä vuosisataa (1122-255 e.Kr.), on se myöskin tuottanut loppuaikoinaan kolme Kiinan johtavaa miestä, jotka ovat jättäneet kansan sieluun ja elämänkatsomukseen vuosituhansien ajoiksi sangen huomattavat jäljet.
Ensimmäisenä esiintyy metafyysillinen mietiskelijä Laotse (Laocius, Lao Tan, Li Pì Jang,), taolaisuuden perustaja, 'Opin ja Hyveen Kaanonin' (Tao Tē Džing) kuuluisa kirjoittaja. Hän syntyi v. 604 e.Kr. Puoli vuosisataa myöhemmin koettaa Kungfutse, (Konfutse, Confucius, Kungtse, 550-478 e.Kr.) eetillisellä otteellaan, ylevällä siveysopillaan, järjestää hajanaisen isänmaansa epäkiitollisia oloja. Noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen syntyy Mongtse (Mengtse, Mencius, v. 372 e.Kr.), joka vakiinnuttaa edeltäjänsä opetukset ja yrittää sosiaalisilla saarnoillaan saada ruhtinaita ryhtymään yhteiskunta- ja valtioelämän uudistukseen. Yhteistä nykyaikaisten yhteiskunnan uudistajien kanssa hänellä on ehdoton usko ihmisluonnon hyvyyteen.
Džou-suvulla on kuitenkin yhtä vähän suoranaisia ansioita hallituskautensa pituuteen kuin näiden kansallisten suurmiesten syntyyn. Sen ansiot ovat enemmän kielteistä laatua.
Vain keskenään kinailevien ruhtinasten erimielisyyden vuoksi saattoi heikko keskushallitus säilyttää valtikkaansa nuo monet vuosisadat, todellisen vallan luisuessa yhä enemmän hallitushuoneesta melkein riippumattomien pikku ruhtinaskuntien käsiin. Läänityslaitoksen merkeissä elettiin Kiinassa yhtä kauan aikaa ennen Kristuksen syntymää kuin Europassa sen jälkeen. Hallitsijasuvun perustaja, hyverikas 'Sotaisa Kuningas' (U Uang) antoi erikoista vauhtia vasallivaltioiden syntymiselle jakamalla maa-alueita sotapäälliköilleen, jotka olivat auttaneet häntä kukistamaan edellisen hallitsijasuvun.
Kungfutsen aikuisen Kiinan tärkein alue sisälsi nykyiset Šan Tung ja Hō Nan-maakunnat sekä osia Dži Li ja Hū Pē-maakunnista; Šan Sï ja Šen Sï-maakunnissa oli myöskin voimakkaita kiinalaisia ruhtinaskuntia. Kiang Sū'-maakunnassa oli U-niminen[2] pikku valtio, jonka erään ruhtinaan haudalle Kungfutse pystytti kiven, mikä yhtenä Kiinan vanhimpia kirjoituksia esittävänä muistomerkkinä yhä vielä on nähtävissä.[3]
Hū Nan:in maakunta Jangtse Kiang virran eteläpuolella näyttää tähän aikaan olleen melkein kokonaan kiinalaisten vaikutuspiirin ulkopuolella, vaikka jo Jao:n ja Šuen:in aikoina (2365-2205 e.Kr.), ennen ensimmäistä hallitsijasukua, kiinalaiset ulottivat vaikutuksensa aina tämän maakunnan eteläosassa olevalle 'Vakavalle Vuorelle' saakka (Heng Šan). Hū Nan:in pohjoisosassa olevan suuren 'Luolajärven' (Tung T'ing Hū) eräällä saarella on Jao:n kahdelle tyttärelle pystytetty kivi,[4] jotka tyttärensä Jao antoi kruununperijälleen Šuen:ille vaimoiksi, samalla kuin hän luovutti hallitusistuimen tälle halpasäätyiselle miehelle, sivuuttaen poikansa ja sukulaisensa.
— Ts'u-vaitio[5] Hu Pe:n maakunnan lounaisosassa lienee ulottunut sentään Hu Nan:in nykyisten rajojen sisäpuolelle.
Asukkaita on arvioitu olleen Kungfutsen aikuisessa Kiinassa 10-15 miljoonaa.[6]
Tämä alue oli jakautunut miltei lukemattomiin pikku ruhtinaskuntiin. Klassillisessa kirjallisuudessa puhutaan '10,000:sta valtiosta' (Uan Pang), niiden lukuisuutta osoittaen ylimalkaisesti. Kungfutsen kirjoittamassa historiallisessa teoksessa 'Kevättä ja Syksyä' ynnä sen huomattavimmassa selitysteoksessa (Tsō Džuan) on mainittu Legge'n mukaan noin sata viisikymmentä eri valtiota. Tärkeimmät näistä olivat: Lu (Lou), Ts'i, Ts'u (Ts'ou), Džin, Ts'in, Uei.
Vasallivaltioiden päämiehet olivat viittä eri arvoastetta: Kung, Hou, Pē, Tzï, Nan (Duke, Marquis, Earl, Count, Baron). Kaikki nämä maksoivat vuosiveroa keskushallitukselle ja olivat velvoitetut vaaran uhatessa puolustamaan yhteistä isänmaata määrätyllä sotilasvoimalla. Tällainen järjestelmä edellyttää voimakasta keskushallitusta, jota, ikävä kyllä, ei aina ollut. Kungfutse arvostelee yllämainitussa teoksessaan Džou-hallitsijasuvun loppuaikoja (722-481) seuraavasti: "Niinä päivinä ei ollut mitään kuningasta. Jokainen ruhtinas teki niinkuin hänestä parhaalta näytti." Tämä aika on täynnä keskinäisiä sotia, sankaritekoja, ystävyysliittoja, salamurhia ja vehkeilyjä. Vaikka Kiinan sivistystaso tähän aikaan oli ainakin yhtä korkea kuin Europassa Keskiajan lopulla, niin oli länsimailla kristinuskon vaikutuksesta naisen arvo paljon suurempi läänityslaitoksen aikana kuin Kiinassa koskaan on ollut. Historian kirjoitus, järjestetty kouluopetus, hienot hovitavat, laulu ja soitto kuuluivat päiväjärjestykseen niinhyvin suuremmissa kuin pienemmissä Kiinan valtioissa.
"Kungfutse esiintyi historian ratkaisevana hetkenä. 'Isänmaa' oli vaipunut epäjärjestykseen. Siltä puuttui oikeita periaatteita. Nurinkuriset opit ja väkivallantyöt olivat kehittyneet pitkälle. Ministerit murhasivat ruhtinaitaan ja pojat isiään. Kungfutse kauhistui näkemäänsä ja alkoi uudistustyönsä." Näin kertoo Mongtse.
Kungfutse ei ollut ainoa joka koetti olevia oloja parantaa. Kiinassa esiintyy Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina monia merkittäviä henkilöitä uudistusaatteineen. Jangtse (Jang Džū)[7] opetti, että ihmisen korkein tehtävä on nauttia elämästä, välittämättä aikalaisten tai jälkimaailman arvostelusta. Todella olevaista on vain se mikä tyydyttää mieltä, antaa nautintoa. Mitä huolia kuolemantakaisesta asiaintilasta, mitä jälkimaailman arvostelusta! Niillä, joita nyt niin suuresti kunnioitetaan, ei ollut eläissään yhtään onnen päivää. Ja mitä he hyötyvät nyt tästä jälkimaailman kunnioituksesta? Ne, joita nyt pidetään ilkiöinä ja tyranneina, ne osasivat iloita elämästä, tyydyttää halujaan ja käyttää valtaansa. Ja kärsivätkö he nyt siitä, että heitä halveksitaan ja inhotaan? Niin me siis tahdomme iloita elämästä, — mitä huolimme siitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa! Tunnussanamme on: Kaikki vain omaa itseä varten (Uei O).[8]
Tämän äärimmäisen mustan itsekkyyden vastakohdaksi esittää Mētse (Mōtse, Mō Tï) äärimmäistä lähimmäisrakkauden oppia. Sen sijaan, että kungfutselaista rakkautta rajoittavat monet erilaiset elämänsuhteet ja arvovallan erikoisasemat, opettaa Metse yleistä, yhtäläistä ihmisrakkautta kaikkia kohtaan. Siten korjautuvat tavat, ja kun ne ovat hyvät, muodostuu valtioelämäkin hyväksi. Kaikki paha johtuu siitä, ettei ole keskinäistä rakkautta. Olot saadaan korjatuksi ainoastaan lähimmäisrakkauden elvyttämisellä. Olettakaamme, että ihmiset rakastaisivat toisiaan, niinkuin he itseään rakastavat, — silloinhan ei olisi ensinkään varkaita eikä ryöväreitä. Jos jokainen katsoisi toisen taloa samoilla silmillä kuin omaansa, — kuka tahtoisi silloin varastaa? Jos jokainen katsoisi toista henkilöä samoilla silmillä kuin itseään, — kuka tahtoisi silloin ryövätä ketään? Ja edelleen: — Jos ruhtinaat katsoisivat vieraita valtoja samoilla silmillä kuin omiaan, — mistä saisi silloin aihetta sotiin? Eikä tämä tällainen yleisrakkaus ole niin mahdoton, kuin miltä se näyttää. Tarvitsee vain ymmärtää, mikä suunnaton hyöty siitä kaikille koituu, — sillä on asia autettu. — Kaikki kurjuus, mitä maailmassa on, se että vahvemmat sortavat heikompia, enemmistö vähemmistöä, viisaat yksinkertaisia ja arvonherrat halpa-arvoisia, — kaikki tämä johtuu siitä, että tehdään erotus ihmisen ja ihmisen välillä. Yleinen ihmisrakkaus (Džien Ai) sen sijaan liittäisi kaikki sopusointuisaksi yhteydeksi.
Yhteiskunnallisten parannuspuuhien yhteydessä tutkittiin innokkaasti itse pahan lähdettä, ihmistä ja ihmisluontoa. Ihmisluontoon nähden esitettiin neljä eri mielipidettä. Eräs ajattelija, Hsyintse (Hsun Tzï),[9] esittää suurella vakaumuksen voimalla, että ihmisluonto on paha ja pelkkää pahaa. Näin hän todistelee: — Ihminen on luonnostaan paha. Kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista. Voitonhimo on hänen ensimmäinen pyyteensä. Hän koettaa saada itselleen mitä voi, ajattelematta naapurin tarpeita. Toiseksi hän on rakkaudeton. Hän toivoo toisille tuhoa, välittämättä oikeuden ja totuuden periaatteista. Kolmanneksi hän on eläimellisten himojensa orja. Hän tekee laittomuutta ja harhailee kaukana velvollisuuden ja hyveen tieltä. Luontonsa mukaisesti synnyttää ihminen kaikenlaista väkivaltaa, epäjärjestystä ja äärimmäistä raakalaisuutta. Ainoastaan lainalaiset pakkotoimenpiteet ja voimakas hyvien tapojen vaikutus tekevät ihmisen mahdolliseksi järjestyneeseen yhteiskuntaan. Näiden perusteiden nojalla näyttää täysin selvältä, että ihminen on luonnostaan paha, ja että kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista.
Täysin päinvastaista kantaa ihmisluontoon nähden edustaa Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' (Tzi Szï).[10] Mutta vasta tämän oppilas Mongtse kehittää opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä koko täydellisyyteensä. Ihmisluonto taipuu hyvään niinkuin vesi virtaa aina alaspäin. Kaikki paha on ulkoapäin tullutta väkivaltaista vaikutusta ihmissieluun, niinkuin vesi voidaan keinotekoisilla pakkotoimenpiteillä saada nousemaan vuorien huipuillekin. Kungfutse itse ei suoranaisesti ottanut osaa tähän kiistaan, joka vasta hänen jälkeensä kuumimmillaan riehui, mutta koko Kungfutsen esitystapa, koko hänen siveysoppinsa, edellyttää ihmisessä piileviä luontaisia siveellisiä voimia, edellyttää ihmisen luontaista hyvyyttä. Ja niin onkin Mongtsen kanta koko kungfutselaisuudessa virallisesti hyväksytty. Ilman tätä edellytystä olisi vaikea ymmärtää kungfutselaisuuden siveysopillista oppirakennusta.
Näiden äärimmäisten vastakohtien sovittamiseksi esitetään kaksikin eri teoriaa. Kaotse (Kao Tzï')[11] opettaa, että ihmisluonto ei ole itsessään hyvää eikä pahaa; se on passiivinen, joka voidaan kasvatuksen avulla ohjata kumpaan suuntaan tahansa. Ihmisluonto on alkuaan niinkuin puusepän puuvarasto; ihmisen hyvyys tai pahuus on niinkuin tästä aineesta tehdyt esineet. Kun Mongtse huomautti, että se on väkivallan tekoa veistopuuta kohtaan, kun siitä muokataan talouskaluja, niin Kaotse esitti toisen vertauksen: — Ihmisluonto on kuin vesi, joka voidaan johtaa mihin ilmansuuntaan tahansa. Tästä sai Mongtse aiheen kuuluisaan vertaukseensa, myöntämällä ensin, että vesi ei kyllä pidä väliä ilmansuunnilla, mutta lisäämällä tähän, että vesi tekee hyvinkin tarkan eron kun on kysymyksessä virtaaminen ylös- tai alaspäin; ihmisluonto taipuu hyvään, niinkuin vesi virtaa aina alaspäin.
Toinen vastakohtia sovittava ihmisluonnon esitys julkituodaan Kristuksen syntymän aikoihin. Teorian esittäjä on nimeltään Jangtse (Jang Tzï).[12] Hän opetti, että ihmisluonnossa on sekä hyvää että pahaa. Siinä on rakkaudentunteita ja oikeudentunto, mutta siinä on samalla vastakkaisia haluja ja pahaantaipuva tahto. Kumpi puoli näistä pääsee voitolle, se riippuu siitä kumpaako puolta enemmän viljellään. Ihminen on siis kokonaan kasvatuksen tulos.
Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, etteivät nuo edellämainitut kolme Kiinan merkkimiestä, Kungfutse, Mongtse ja Laotse, ole ainoat, jotka näihin aikoihin elämän suuria kysymyksiä Kiinassa pohtivat.