TRANSSKRIPTIO.
Kiinankielen merkitseminen meikäläisillä kirjaimilla ei ole helppoa.
Siinä on useita äänteitä, joita europpalaisissa kielissä ei ole.
Sitäpaitsi vaihtelee lausumistapa sangen huomattavasti eri seuduilla,
ja samallakin paikkakunnalla käytetään useita vaihto-ehtoisia muotoja.
On siis ymmärrettävissä, että sangen useita erilaisia transkriptiojärjestelmiä on syntynyt. Ei vain kirjoittajan oma äidinkieli määrää systeemin laatua, vaan myöskin se seikka, missä osassa Kiinaa hän on kielen oppinut. Monet muutkin näkökohdat voivat asiaan vaikuttaa.
Teoksessamme on kiinalaisten äänteiden merkitsemisessä luonnollisesti otettu huomioon suomalaisen ääntämistapa. Äänteen perusmuodoksi on katsottu yleispuhekielen (Kuan Hua, virkamieskieli) lausumistapaa, sellaisena kuin se kuullaan Pohjois-Kiinan laajalla lakeudella. Yhtävähän täysin pekingiläistä kuin Jangtse-laaksonkaan ääntämistä on orjallisesti seurattu, vaikka kummankaan päätekohdan puhekieli ei huomattavasti eroa siitä, mitä on pidettävä normaalisena yleispuhekielenä.
Lähinnä olemme liittyneet Wade'n ja Ballerin systeemeihin. Jälkimmäinen lienee pohjoismaalaisille helpoimmin ymmärrettävissä, sillä tämä transkriptiojärjestelmä on syntynyt piirejä varten, joihin lukeutuu monia eri kansallisuuksia. Umpi-englantilaiset systeemit, sellaiset kuin esim. 'standard', vievät suomalaisen lukijan kokonaan harhaan — ja ovat jo tuoneet monia ikäviä kasvannaisia kiinalaisten nimien lausumistapaan.
Sangen yleinen on kiinassa dž-äänne, jonka englantilaiset (Giles, Baller y.m.) merkitsevät ch:lla, saksalaiset (Hermann y.m.) g:llä ja k:lla (Richthofen), ranskalaiset (Couvreur y.m.) tch:lla; monet muut eri tavoin esim. jd, ds, dsch, ts, tš, tsch. Ääntämisenkin horjuvaisuus on antanut aihetta tähän kirjavuuteen. Esim. i:n edellä joskus kuulee k:n, mutta yleisempi on dž. Maantieteellisesti vakiintuneissa nimissä olemme säilyttäneet yleisesti tunnetun ja helpommin lausuttavan k:llisen muodon, esim. Peking pro Pì Džing, Nanking pro Nan Džing, Jangtse Kiang pro Jang Tzi Džiang; samoin maakuntien nimissä Džì Kiang, Kiang Si. Sen sijaan olemme klassillisen kirjallisuuden nimissä ottaneet oikeamman džing-muodon king-sanan asemasta, esim. Šū Džing, Historiakirja. Ts-äänne erotetaan selvästi dž-äänteestä, vaikka eteläisellä yleispuhekielen alueella edellinen on anastanut paljon jälkimmäisen tilaa.
Vaihtoehtoisia äänteitä on runsaasti. L ja n-konsonantit vaihtelevat sanan alussa aivan yleisesti, esim. Lan ~ nan, lai ~ nai, lei ~ nei, len ~ nen. Pidetään jotenkin yhdentekevänä kulkeeko ilmavirta tässä tapauksessa suun vai nenäväylän kautta. Samoin vaihtelee Jangtse-laaksossa i:n edellä hs ~ s; edellinen muoto lienee katsottava oikeammaksi (h kuuluu hyvin heikosti). H-konsonantti vaihtuu usein f:ksi, kun pelkkä u seuraa: hu ~ fu. Kun vielä mainitsemme eräissä tapauksissa ilmenevät vaihtoehtoiset muodot: dž ~ dr, dž ~ k, dž ~ ts, i ~ ei, i ~ y, u ~ o, u ~ y, ui ~ ei, ui ~ uei, y ~ ru, niin erilaisille transskribeerauksille jää kyllin tilaa.
Yleispuhekielessä ei ole b, g, v, x eikä puhdasta d-äännettä, joten niiden merkintä on katsottava harhaanvieväksi. Sanan lopussa ei esiinny muita konsonantteja kuin n ja ng. Milloin huomaamme k, p, t, ja m-loppuisia sanoja, voimme heti päättää, että ne ovat kaakkoisten rannikkomaakuntien ainoalaatuista ääntämistapaa.
Vokaalit a, e ja o eivät yleensä äänny puhtaina ollessaan yksin eikä sanan alussa, vaan niiden edellä kuuluu selvä ng-äänne. Esim. ai>ngai, ang>ngang, en>ngen, ō>ngō, ou>ngou. (Poikkeus on yksinäinen a-äänne, joka lienee tullut buddalaisuuden mukana Intiasta). Teoksessamme käytetään kuitenkin lyhyempiä muotoja ilman ng-äänteen merkintää.
Vokaalin loppuaspirointi merkitään tavallisesti h-kirjaimella, esim. ku>kuh, mutta me olemme ottaneet yksinkertaisemman loppuhenkosella (')-merkitsemistavan, esim. la>la'.
Konsonanttien yleinen aspirointi on kiinalle tunnusmerkillinen ja tärkeä. Se selviää parhaiten k, p, t-äänteistä. Aspiroituina ne voisi merkitä mukavimmin kh, ph, th-kirjaimilla. Mutta kun tämä monissa sanoissa venyttäisi merkintää tarpeettoman pitkäksi eikä sitä voitaisi selvyydenkään puolesta käyttää mukavasti kaikissa tapauksissa, niin sovitamme loppuhenkosen myöskin konsonanttien aspirointia ilmaisemaan, esimm. Ku>k'u=khu, džan>dž'an, drï>dr'ï, tsō>ts'ō, tzï>tz'ï.
Samassa sanassa, joka lausutaan yhdellä henkäyspainalluksella, saattaa olla kaksinkertainenkin aspirointi, ensin konsonanttien, sitten vokaalinen. Ottakaamme äänne drï. Vokaalin tavoin aspiroituna se on dr, konsonantin tavoin aspiroituna dr'ï, molemmin tavoin aspiroituna dr'ï'.
Erilaisia sanaäänteitä on yleispuhekielessä noin 490, eteläisellä alueella vain noin 410. Jangtse-virran laaksossa on siis noin 80 äännettä eli lähes 1/5 vähemmän kuin Pohjois-Kiinan lakeudella. Sen sijaan on Jangtse-laaksossa noin 40 äännettä, joita ei ole pohjoisessa. Kun sanaäänteiden luku on mitättömän pieni sanamerkkien suureen lukumäärään nähden — vain noin 1 % —, niin on ollut syytä ottaa transkriptiossa kaikki yleispuhekielen erilaiset äänteet huomioon.
Tärkeimpiä pohjoisen ja eteläisen yleiskielialueen eroavaisuuksia mainittakoon. Etuvokaalien, e, i, jälkeen vaihtuu ng-äänne n-äänteeksi Jangtse-laakson puhekielessä. Esimm. Ing>in, leng>len, ning>nin, ping>pin, teng>ten.
Yleiskielen eteläisellä alueella on taipumusta äänteiden lyhentämiseen. Sanansisäinen ue-diftongi sulautuu e:ksi hammasäänteiden (dentaalien) 1, n, r, s, t, t', ts, ts', jälkeen.
Diftongi ue säilyy sitävastoin keskisten kieliäänteiden (palataalien) ja kurkkuäänteiden (laryngaalien) dž, dž', k, k', š, h, jälkeen. Esimm. ue-diftongin sulautumisesta e:ksi: Luen>len, nuen>nen, ruen>ren, suen>sen, tuen>ten, t'uen>t'en, tsuen>tsen, ts'uen>ts'en. Milloin ng-äänne on päättänyt sanan, muuttuu se luonnollisesti n-äänteeksi, esimm. Tueng>ten, t'ueng>t'en. Esimm. ue-diftongin säilymisestä: Džuen, dž'uen, huen, kuen, k'uen, šuen. Mikä koskee ue-diftongia pitää paikkansa myöskin ua diftongiin nähden seuraavissa tapauksissa: Luan>lan, tsuan>tsan, ts'uan>ts'an; mutta: nuan ~ nan, ruan ~ ran (rän), suan ~ san, tuan ~ tan. —
Diftongi ou sulautuu u:ksi seuraavissa tapauksissa: Fou>fu, pou>pu; ja diftongi uo sulautuu o:ksi: Kuo>ko, k'uo>k'o. Triftongi iai supistuu ai-diftongiksi: Hsiai>hai, kiai>kai.
Toiselta puolen on eteläisellä yleiskielellä taipumusta pidentääkin äänteitä. Kun pelkkä u-äänne (tai u') seuraa äskenmainittuja dentaaleja, 1, n, r, s, t, t', ts, ts', tai puoleksi palataalisia dž, dž'-äänteitä, niin tämä u-äänne muuttuu ou-diftongiksi. Esimm. Lu>lou, lu'>lou', nu>nou, ru'>rou', su>sou, su'>sou', tu>tou, tu'>tou', t'u>t'ou t'u'>t'ou', tsu>tsou, tsu'>tsou', ts'u>ts'ou, ts'u'>ts'ou', džu'>džou'. Milloin u-äänne on ilman loppuhenkosta, säilyy u alkuperäisenä sanoissa ru, džu (dru) ja dzu. (D'ž'-äänteessä säilyy u puhtaana, vaikka loppuhenkonenkin seuraa, joten tämä kokonaan poikkeaa yleisestä säännöstä, mutta tällä tavalla ääntyykin vain yksi ainoa sana, paljon käytetty 'mennä ulos'.) U säilyy myöskin sanoissa, jotka alkavat hammasäänteillä f, m, p, p', lakiäänteillä k, k', š ja kurkkuäänteellä h. Esimm. Fu, fu', mu, mu', pu, pu', p'u, p'u', ku, ku', k'u, k'u', šu, šu', hu, hu'.
Diftongi ui muuttuu joko ei- tai uei-diftongiksi. Dentaalien l, n, s, t, t', ts, ts' jälkeen se vaihtuu ei-diftongiksi. Esimm. Lui>lei, nui>nei, sui>sei, tui>tei, t'ui>t'ei, tsui>tsei, ts'ui>ts'ei. Lui ja nui ääntyvät pohjoisessakin molemmin tavoin. Palataalisten dž, dž', r, s-äänteiden jälkeen ui-diftongi muuttuu uei-diftongiksi. Esimm. Džui>džuei, dž'ui > dž'uei rui>ruei, šui>šuei.
Vaikeimpia suomalaiselle lukijalle ovat seuraavat yhdeksän konsonanttiäännettä, jotka samalla ovat itsenäisiä sanoja, sanaäänteitä: Drï, drï', dr'ï, dr'ï', šzï, šzï', szï, tzï, tz'ï.
Sävelkorkoa ei ole merkitty koska se edellyttäisi asiantuntemusta, jota suomalaiselta lukijalta ei voi toivoa.
Yleisenä periaatteena on koetettu noudattaa substantiivien merkitsemistä isolla alkukirjaimella saksankielen tavoin. Siten syntyy tarpeellista vaihtelua tuohon muuten niin yksitoikkoiseen transkriptioon. Se vastaa jossain määrin kiinalaisten omaa sanavarastonsa jakoa 'tyhjiin' ja 'täysinäisiin' sanoihin. Kun transkription pahin vika on muotojen köyhyys verrattuna vastaavaan merkkikieleen, niin saamme täten edes hiukan lisää muotorikkautta. Samalla tämä tietysti auttaa ajatuksen ymmärtämistä. Transskriptiossa pitäisi oikeastaan jokaisen sanan sävelkorko ja sanaluokka tulla näkyviin — vasta sitten voisi kiinan kirjakieltä (Uen Li) transskribeerattuna jossain määrin ymmärtää.
> ~ V - - merkkejä on käytetty niinkuin Tietosanakirjassamme.