I.
Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen, raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena, antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:
Arvoisa Herra!
Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja † (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat, rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän poikanne osaksi, vakuutamme Teille.
Teille hyvin suosiollinen
Gustavus Adolphus Rex.
»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan, »nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä, sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui juuri hänen päänsä päällä.
»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join liikaa…»
»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä onnettomuus on tapahtunut.»
»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran tuli kaupunkiimme… Ne tulivat minulle paljon maksamaan…»
»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa», huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä. »Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta kertokaa, isä…»
»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni 'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin, valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin — ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August. Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'. Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa…'
»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli mustelmassa?»
»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö, melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli. Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta…»
»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi poika.
Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:
»Maailma vaikk ois täynnänsä
Pimeyden enkeleitä,
Päällemme käyden päänänsä,
Ei peljätä he meitä…»
ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja käytös ratsastajan.
»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni? Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen, joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan määräämisvallan.
Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»
»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin minä.»
»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»
»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan. »Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner, väärä Geuder ja typerä Cresser, tutte quante, jotka saivat viedä kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»
»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin noudattava nuorukainen.
»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi, siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»
»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa…» Hänen ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon, serkku!»
»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»
»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert — olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti mellakassa tämän maailman.»
»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa…», sanoi tyttö.
»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä. »Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»
Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni miekkaan.»
»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»
»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus, josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni, kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki komentosanoja kimein äänin.
Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»
Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui. Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja vei mukaansa.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa, unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.
Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.
Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun, toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.
Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään… mitä leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike… niinkuin meillä Suomessa lauletaan:
»Ja luudalla akka se ratsasti…»
»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.
Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja paheksun tungettelua!»
»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.
Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää, ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään, enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa, kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.
Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.