II.
»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa. Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»
Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen, neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin, jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi, Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»
»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä aavistaa.
Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi, »sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon kasvattamista!»
Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa. Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle», lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun mainehikkaasta päättymisestä.
Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa, autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon. Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen paljastuksen aattona.
Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä, että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.
Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja huimapääksi.
Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.
Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan. Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa, aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen. Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan vallattoman naurun oireita.
Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen, ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai ranskankielinen.
Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.
Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle, osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »Courte et bonne!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti, painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin, tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä. Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa. Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani, käsittänyt tämän tunnuslauseen?»
Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.» Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori. Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa huusi: »Niin minä tahtoisin! Courte et bonne!» Hän vaipui hetkeksi mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani, tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi olisi sanottu courte et bonne, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja mies… ja elämäsi on ollut hyvä!»
Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut päästä vastaamasta siihen.
Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä on olemassa, isän tuskaan.
Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata. Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle, jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun. Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa, oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset: ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi, lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa, hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin valkeaksi kuvapatsaaksi.»
Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.
Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»
»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja teeskentelijä.»
Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään. Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on viimeinen kerta!»
Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä huippukohdassa kuoleman turvissa.
Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta, koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan, alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun. Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen todistavan pelkuruutta.
Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi. Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä, että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä, että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan tavuuseen, nukahti hän vihdoin.
Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja joita hän tuskin tiesi olevankaan.
Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.