III.
Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella. Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys, jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta, joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren, jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla, arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi. Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.
Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä, kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin. Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.
Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.
»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.
»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on totteleminen.»
»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää, mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.» Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä, ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili, suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.
Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa, pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin, koettaen välttää pistolin suuta.
Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut? Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»
Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta, sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi! Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»
Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa ruotsalaisten leiristä.
Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan. Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.
Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella. Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan päässä.
Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita silmiään.
»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä tai vaiheista.
»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.
»Lähetän sinut takaisin isäsi luo», sanoi kuningas.
»Ei», vastasi tyttö, »hän pistäisi minut kuoliaaksi.»
Säälin tunne vähensi kuninkaan ankaruutta, ja hän mietti lievempää rangaistusta. »Olet miehen puvussa kuljeskellut leirissä; se on kielletty», syytti hän tyttöä.
»En koskaan», vastasi Corinna vilpittömästi loukkaantuneena, »niin siveetön en ole koskaan ollut.»
»Mutta», jatkoi kuningas, »sinä rikot toisten avioliittoa vastaan ja teet nuoren, jalon ruhtinattaren onnettomaksi.»
Slovenittaren silmissä säihkyi kiihkeä mustasukkaisuus. »Mutta jos hän rakastaa minua enemmän, rakastaakin minua yksin, mitä minä sille voin? Mitä minua toinen liikuttaa?» sanoi hän uhmaten ja halveksien. Kuningas katseli häntä hämmästynein katsein, ikäänkuin kysyen itseltään, oliko tuo tyttö lapsena koskaan saanut kristillistä opetusta.
»Olen pitävä sinusta huolen», sanoi kuningas sitten. »Nyt käsken sinun kokonaan ja ijäksi jättämään lauenburgilaisen. Rakkautesi on kuoleman synti. Totteletko?» Nainen kesti kuninkaan katseen, silmät ensin soihtuina leimahtaen sitten itsepintaisesti tuijottaen, ja pudisti päätään. Kustaa Aadolf kääntyi ovella seisovan ruoskurin puoleen.
»Mitä tuo täällä tekee?» kysyi tyttö väristen. »Onko se pyöveli?
Mestaako hän minut?»
»Hän leikkaa hiuksesi, sitten ensi lähetys vie sinut Ruotsiin ja siellä saat pysyä kasvatuslaitoksessa, kunnes sinusta tulee evankelinen nainen.»
Pieniin aivoihin tulvehti äkkiä sellainen määrä ihmeellisiä aavistuksia ja outoa pelkoa, että ne olivat mennä sekaisin. Ajettu päälaki! Saattoiko olla mitään nöyryyttävämpää tai häpeällisempää! Entä Ruotsi, tuo jäinen maa talviöineen, josta hän oli kuullut puhuttavan, sehän oli kummitusten ja peikkojen maa! Mitä harkittua ja julmaa kidutusta merkitsikään tuo outo sana kasvatuslaitos? Evankelinen nainen, eikö se merkinnyt samaa kuin vääräuskoinen. Täytyikö hänen päälle päätteeksi luopua taivaallisesta osuudestaan; hänen, joka ei rikkonut paastoja, eikä laiminlyönyt hartauden harjoittamista… Hän tarttui rikkirevityissä vitjoissa riippuvaan ristiin ja suuteli sitä kiihkeästi.
Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin. Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä, joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon! Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa kuningasta!»
Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti. Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa: »Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» — hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria käyttämään.
Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten ruhtinaitten ja herrain pariin.
Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta, juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta, jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle, seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan, pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.
Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei muuten ollut hänelle ominaista.
»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin, kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki, mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes sikopahnaa!»
Näin kovin ja karkein sanoin soimasi kuningas tätä aatelistoa.
Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»
Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa ivaa.
Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:
»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»
Kustaa kalpeni. Hän viittasi luokseen rankaisumiehen, joka oli oven takana.
»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.
Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi: »Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»
Hän kääntyi ja meni. Pyöveli seurasi häntä verkalleen.
Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan, jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa, antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten me hänet suututimmekin tänään. Pereat Gustavus! Eläköön saksalainen vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»
Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä, toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.
Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä tiedottomaksi.