IV.
Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa sopimusta.
Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta. Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.
»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»
»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»
Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi, kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on teidän», sanoi hän.
»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä niin hienoa nahkaa.»
»Antakaa sitten minulle takaisin!» ja päällikkö otti taas hansikkaan.
Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli tullut sisään.
Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi kumartaen uudestaan.
Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän viittasi hovipoikaa menemään.
Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.
Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä, että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.
Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan, kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän, »asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti. Friedlantilainen alkoi:
»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut, jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Franz Guise kaatui kuulan…»
»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»
»Ja epäritarillisesti», ivasi friedlantilainen kylmästi.
»Asiaan, teidän korkeutenne», pyysi kuningas.
»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään, murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen, oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan. Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei. Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään. En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata. Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»
»Aivan niin», myönsi kuningas.
»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista tavuuta, »teitä on varoitettu!»
Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai todisteita?»
Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä! Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät; luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»
Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.
»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot, samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»
Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan lähteäkseen.
»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii hengestäni».
»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan, kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä, löisi toinenkin pää säälimättä maahan».
Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan, osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan. Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen ovea kohti.
»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.
Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa — kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».
Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä, joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa, lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.
Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!» nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta, eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt lopettaa majailun Nürnbergin luona.
Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua. Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti. Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt, miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen, hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta, harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti: »Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»
Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»
Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa. Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle. Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa, katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii. Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.
»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi levotonta tulisoihtua.
Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui, isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni! Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta, junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel: seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen ilman häntä.»
Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni! Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.» Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti punaiseksi.
»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa. »Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.
Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata. »Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on perinyt äidiltään.»
Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä, ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut, kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään, vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti — rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»
Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset, hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.
Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä. Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi hänelle »petturi».
Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain sotilashahmojen takana.
Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa, miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan — paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita! Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä kolmetoistavuotiasta…» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta erikoisesti eroittuivat sanat:
»Mutt’ pimeyden vallat me
Voitamme Herran kautta…»
Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen rukoilemaan.
Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa», ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki hänet syliinsä.
Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»
Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan, lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.