V.
Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä, lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.
Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin, otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.
Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään. Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä, meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä, tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.
Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen selässä.
»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena, »pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»
»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan tähden!»
»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen, sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta. Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel», itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä olet puolestani tehnyt?»
»Sillä, herrani, että pidätte kuononne kiinni!» ärjäsi eversti hänelle.
Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.» Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa», hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä tytöstä mitään.»
»Samoin minä, herra pastori», vakuutti eversti, »minäkin olen siitä yhtä varma kuin autuudestani, uskon kautta ilman lain töitä».
»Varmasti», vahvisti Laubfinger. »Muuten olisi kuningas lähettänyt hänet pois ja etsityttänyt minua.»
»Voi sun peijakas», päivitteli kornetti ja Ida-rouva huokasi.
»Minä olen sanan palvelija, te, herra eversti, olette harmaapäinen, te, kornetti aatelismies, se koskee teidän etuanne ja hyötyänne, herra Laubfinger, Ida-rouvasta minä takaan: me emme siitä hiisku.»
Hovipoika avasi kuolevat silmänsä. Hänen katseensa harhaili pelokkaasti ympäri huonetta ja pysähtyi Åke Tottiin: »Kummityttösi ei totellut sinua, ei voinut… olen suuri syntinen.»
»Hourailette», keskeytti hänet pappi ankarana. »Olette hovipoika August Leubelfing, nürnbergiläisen patriisin, kauppaherra Arbogast Leubelfingin avioliitossa sinä ja sinä päivänä syntynyt poika, kuolemaan vaipunut marraskuun seitsemäntenä päivänä tuhat kuusisataa kolmekymmentä kaksi Lützenin taistelussa päivää ennen saamistaan haavoista, pugnans cum rege Gustavo Adolpho.» [»Taistellen kuningas Kustaa Adolfin kanssa.»]
»Fortiter pugnans» [»taistellen urhoollisesti»], korjasi kornetti innoissaan.
»Näin kirjoitan minä hautakiveenne. Sopikaa nyt Jumalanne kanssa. Hetkenne on tullut.» Maisteri ei saattanut kokonaan karkoittaa tylyyttä äänestään. Vaikka hovipoika oli jo eroamaisillaan maailmasta, ei hän voinut muuta kuin paheksua tämän lapsen seikkailuhalua, joka oli saattanut hänen sankarinsa maineen vaaraan.
»En voi vielä kuolla, minulla on vielä paljon sanomista!» korisi hovipoika. »Kuningas… sumussa… lauenburgilaisen kuula…» kuolema sulki hänen huulensa, mutta se ei voinut estää hänen sammuvaa katsettaan vielä kerran etsimästä kuninkaan kasvoja.
Jokainen läsnäolevista teki oman johtopäätöksensä ja täydensi lauseen omalla tavallaan. Mielenmalttinsa säilyttävä pappi, jonka isänmaanrakkautta loukkasi ajatus, että saksalainen ruhtinas olisi salaa murhannut Saksan ja — mikä merkitsi hänelle samaa — protestanttisuuden asian pelastajan, kehoitti hartaasti heitä kaikkia hovipojan mukana laskemaan hautaan tämän katkelman puheesta, jonka kuolema oli särkenyt.
Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen. Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja, joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä. Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen, tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»
Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin kiharaiselle päälle.