II.
"Kuulehan, paashi Leubelfing! Minulla on vähä neuvoja sinulle. Jos sinä sukkeloilla sormillasi pahimmassa pulassa voisit kuninkaalle, herralleni ommella kiinni jonkun ratkeaman taikka napin, et sillä vähintäkään vahingoittaisi paashiarvoasi. Etköhän koskaan ole Nyrnbergissä katsonut äitisi tai sisaresi olkapään yli heidän työhönsä? Se onkin hyvin helppo konsti, jokainen ruotsalainen sotamies voisi sen sinulle opettaa. Sinä rypistelet kulmiasi, nyt et ole hyvä! Ole kohtelias ja nöyrä! Kas, tässä oma rasiani! Minä lahjoitan sen sinulle!"
Ja Ruotsin kuningatar, syntyisin Brandenburgin prinsessa, ojensi paashi Leubelfingille englantilaisen ompelurasian, jossa oli lankaa, neuloja, sormustin ja sakset. Luulevaisessa hellyydessään matkustaen kaikkialle kuninkaan jäljestä oli hän nyt äkkiä saapunut tervehtimään herraansa hänen onnettomaan leiriinsä Nyrnbergiin, jossa kuningas asui eräässä sodan puoleksi hävittämässä linnoitetussa ylimyskartanossa. Vastahakoisen paashin käsiin avasi hän rasian, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen paashille sormeen, sanoen hyvin ystävällisesti:
"Minä jätän sinun huoleksesi katsoa että minun herrani ja kuninkaani aina käy siististi ja täydellisesti puettuna."
"Viisi minä huolin ompeluksista ja napeista, majesteetti", vastasi Leubelfing tyytymättömästi, vaan punastuen sekä niin kujeellisen-näköisenä ja niin miellyttävän-sydämmellisellä äänellä, ett'ei kuningatar siitä suinkaan pahastunut, vaan päinvastoin vertaisesti nauraen nipisti paashia poskesta. Leubelfingistä kuului tuo nauru teeskennellyltä ja typerältä; hän alkoi tuntea kuningatarta kohtaan vastenmielisyyttä, jota hyvänluontainen rouva ei osannut aavistaakaan.
Nyt kuningaskin, joka huoneen ovella oli kuullut koko tapauksen, alkoi oikein sydämmestään nauraa, nähdessään paashin vasemmalla kupeella riippuvan miekan ja oikeassa kädessä sormustimen.
"Mutta, Gust", sanoi hän sitte, "sinähän kiroilet kuin paavilainen tai pakana! Minä saan sinusta paljon kasvattamistyötä."
Todellakaan ei Kustaa Aadolf pitänyt kruunun kantamista minään ilona tai onnena. Kuinka olisi hän, joka — kumminkaan laiminlyömättä sotakuria kohteli inhimillisen-hyväntahtoisesti jokaista käskyläistään, yksin halvimpaakin, voinut toisin kohdella hyväntapaista sekä muodoltaan ja käytökseltään miellyttävää nuorukaista, joka aina eli hänen silmäinsä edessä, saamatta poistua hetkeksikään hänen sivultansa. Ei hän myöskään unhottanut, että juuri tämä nuori nyrnbergiläinen oli noissa suurissa pidoissa huudollaan tervehtinyt häntä "Saksan kuninkaaksi", ja hän kuvitteli mielessään, että voisihan se huuto olla jonkinlainen ennustus, jos hänen sankarillinen retkensä päättyisi mainehikkaasti.
Hellää ja hurjaa, autuaallista ja tuskallista satuelämää oli paashi nyt jo sankarinsa seurassa kokenut, mitään epäilemättömän kuninkaan ollenkaan aavistamatta tuota ikäänkuin varkain omistettua onnea. Huumaavat olivat nuo hetket, jotka nyt alkoivat juuri kahdeksannentoista alaikäisyysvuoden täytyttyä ja lopettivat sen ajan, kuin aurinko hämärän! Vuorottain ja sekaisin suloisia ja ylpeitä tunteita, tuskallista pelkoa, salattua autuutta, valtimoiden sykkimistä, kiireempää hengitystä niin paljo, kuin nuoreen sydämmeen vaan mahtui ja kevyt mieli voi nauttia kuolettavan kuulan aattona taikka häpeällisen ilmitulon pelossa!
Sinä iltana, jolloin kornetti esitti nyrnbergiläisen junkkerin August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolfilla ollut niin paljo tekemistä, että hän tuskin oli ehtinyt katsomaankaan uutta paashiansa. Ja sitte tavattiin paashi pahasta valeesta, muka pelkurimaisuudesta. Kuningas oli juuri nousemaisillaan ratsunsa selkään, lähteäkseen valmistamaan toista turhaa hyökkäystä Wallensteinin voittamatonta asemaa vastaan. Hän käski paashin tulla mukaan ja paashi hypähtikin arvelematta raution selkään, joka hänen eteensä talutettiin, sillä olihan hän nuoruudestaan asti perehtynyt satulaan ja sitä paitsi oli hänellä solakka, ritarillinen vartalo perintönä isältään, joka ennen muinoin oli ollut hurjin ratsastaja koko Ruotsin sotajoukossa. Kun kuningas, hetkisen kuluttua taaksensa katsahtaen, näki paashinsa lumivalkeaksi kalvenevan, niin eivät sitä vaikuttaneet raution tepastukset eikä satulaan tottumattomuus, vaan hän sattui näkemään, miten erästä kiinni saatua porttoa, selkä paljaana, piiskaten ajettiin pois ruotsalaisten leiristä, ja häntä tuo alaston näytelmä inhotti.
Joka päivä — sillä kuningas tavattomalla itsepäisyydellä lakkaamatta uudisteli kerran takaisin syöstyä rynnäkköä — ratsasti paashi vähääkään pelkäämättä hänen sivullansa. Joka hetkihän voi sattua, että paashin olisi korjattava kuolettavasti haavoitettu herransa taikka hän itse samassa tilassa huoahtaisi viimeisen hengähdyksensä Kustaan sylissä. Kun he, milloinkaan sen etemmä pääsemättä, ratsastivat takaisin, kuningas kasvoiltaan synkkänä, niin koki kuningas salailla suruansa, nuhdellen uutta kumppaniaan, että hänen jalkansa oli häipynyt jalustimesta tai että hän oli tarttunut kiinni hevosen harjaan. Taikka välistä päinvastoin moitti häntä uhkarohkeudesta, sanoen häntä casse-cou'ksi (huimapääksi), joka leirikielessä oli hyvin tavallinen nimitys.
Muuten hän ei kyllästynyt paashinsa opettamiseen, vaan jakeli hänelle hyviä, isällisiä neuvoja ja sopivassa tilassa aina vähän kristillisyyttäkin.
Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa viettää päätetyn päivätyön jälkeen ennen levolle rupeamista joku puolituntinen puhelemisella ja kaikenlaisilla joutavuuksilla, siten peittäen tahtonsa totutetulla lujuudella kaikki huolet unhotuksiin, ottaakseen ne päivän koittaessa jälleen paikoillensa. Sitä tapaa noudatti hän nytkin sitä tarkennin, kun turhat rynnäköt ja ihmishenkien menettäminen hämmensivät hänen sotasuunnitelmansa, loukkasivat hänen ylpeyttään ja toimittivat miettimistä hänen kristilliselle omalletunnolleen.
Noina myöhäisinä joutohetkinä istui hän mukavasti nojautuneena tuolissaan ja paashi Leubelfing jakkaralla vieressä. He leikkivät lautapeliä tai shakkia, ja lautapelissä paashi kyllä välistä voitti kuninkaansa. Taikka kertoeli kuningas, milloin oli erittäin ilomielellä, viattomia juttuja, joita hänen muistissaan olikin yllin-kyllin; esimerkiksi komeasta saarnasta, jonka hän hääretkellään oli kuullut Berlinin hovin kirkossa. Siinä oli kuvailtu elämää näyttämöksi, jossa muka ihmiset olivat näyttelijöinä, enkelit katselijoina ja esiripun-laskeva kuolema järjestelijänä. Taikka jutteli uskomattoman tapauksen, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa syntymisen jälkeen, ensin oli ilmoitettu se pojaksi ja miten hän itsekin oli jonkun aikaa samaa uskonut; taikka juhlista ja puvuista, eli, omituista kyllä, enimmäkseen semmoisista asioista, jotka yhtä paljon ja enemmänkin voivat huvittaa tyttöä kuin poikaa, ikäänkuin olisi petetty kuningas tietämättänsä tuntenut vaikutusta petoksesta, jonka paashi oli hänelle tehnyt, ja olisi samoin tietämättään nauttinut hyvänluontoisen nuorukaisen muotoisena kuuntelevan naisen salaista viehätystä.
Siitäpä joutui aina paashikin äkisti pelkoihinsa. Hän syvensi altti-äänensä ja teki joitakuita miehenkaltaisia liikkeitä. Mutta jokin selvä sana tai helposti ymmärrettävä liike kuninkaan puolelta sai pelkääväisen jälleen rauhoittumaan ja uskomaan, että Kustaa olikin saman erhetyksen vallassa kuin oman Kristiinansa synnyttyä. Niin pääsi paashi entiselleen huiman-vallattomaksi ja näytti jotakin niin uhkarohkeata kujetta, että sai moitteita ja kuritusta, kuten eräänkin kerran, kun hän, kuninkaan ylistellessä aviotansa ja kuningatartaan, rohkeasti kysäsi, minkänäköinen sitte kreivinna Ebba Brahe oikeastaan oli. Ebba oli ollut Kustaan nuoruuden lemmitty, vaan mennyt sitte, kun ei urhollisinta sankaria saanut, vaimoksi De la Gardielle, urhollisimmalle jälkeen paraalle urholle; hänellä oli musta tukka, mustat silmät ja teräväpiirteinen muoto. Mutta sitä ei utelias paashi kuullut, sillä noiden tietojen sijasta sai hän kuninkaan kämmenestä jotenkin kovan iskun vasten suutansa, jonka pielistä Kustaa oli näkevinään vallatonta naurua.
Eräänä päivänä tahtoi kuningas lahjoittaa Kristiinalleen ensimäisen sinettisormuksen. Sen jalokiveen olisi tavan mukaan ollut piirrettävä mielisana, kuten sitä sanottiin, joka — erotuksena peritystä vaakunalauseesta — olisi osoittanut jotakin sinetin omistajan personallista ominaisuutta, hänen päänsä keksintöä tai sydämmensä toivetta, oikein lyhyesti, niinkuin esim. nuoren Kaarle V:nen vallanhimoinen nondum (ei vielä, nim. kylliksi). Kustaa olisi kyllä keksinyt lapselleen tuommoisen mielisanan, mutta tavan vaatimuksesta tuli sen olla latinaa, Italiaa tai Ranskan kieltä.
Niinpä hän, syvälle kumartuneena nelitaitteisen nidoksen yli, jossa oli tuhansittain kaikkien kuuluisain ja sukkelapuheisten henkilöiden tunnussanoja, etsi kirkkailla, vaan lyhytnäköisillä silmillään semmoista, joka hänen mielestään olisi hyvin soveltunut lahjaksi vasta seitsenvuotiaalle, mutta ikäisekseen hyvin edistyneelle Kristiinalle. Hän laski leikkiä noista lakonisista sanoista, jotka keksijäinsä — enimmäkseen historiallisten henkilöiden — olemusta monesti ihan oikein, jopa sattuvastikin kuvasivat, vaan monesti ihmisten itsekkäisyyden ja kerskailemisen tähden, olivat täydellistä ivaa.
Silloin hieno sormi mustine varjoineen näytti valkoisella lehdellä erästä mielilausetta, jonka tekijä oli tuntematon. Näyttäjä oli kuninkaan olkapään yli tirkistävä paashi, mutta lauselma kuului: Courte et bonne (lyhyt ja hyvä)! Se on: jos minun on valittava elämäni, niin olkoon se lyhyt ja nautintorikas!
Kuningas luki sen, mietti vähäsen, pudisti tyytymättömästi päätään ja tarttui olkansa ylitse paashinsa kaunismuotoiseen korvalehteen. Sitte painoi hän Leubelfingin takaisin jakkaralleen, pitääksensä hänelle pienen saarnan.
"Gust Leubelfing", alkoi hän opettavaisen-miellyttävästi, pää taapäin aluseensa painuneena, niin että täyteläinen leuka kullankarvaisine partoineen oli vähää ulompana ja silmät puoliummessa säteillen katselivat kuuntelevan paashin ylöspäin kohonnutta muotoa. "Gust Leubelfing, poikani! Luullakseni on tuon lauselman keksinyt joku maailman lapsi, joku 'epikurolainen', joiksi Luterus semmoisia sanoo. Meidän elämämme on Jumalan oma. Niinpä ei meidän sovi toivoa sitä lyhyeksi eikä pitkäksi, vaan ottaa vastaan semmoisena, kuin se meille annetaan. Ja hyväkö? Niin hyvä kyllä, se on: suoranainen ja oikea. Mutta ei iloa ja pauhua, niinkuin tuo ranskalainen lauselma epäilemättä tarkoittaa. Vai kuinka sinä olet sen käsittänyt, rakas poikani?"
Leubelfing vastasi ensin kainosti ja arasti, vaan joka sanaa lausuessaan muuttuen iloisemmaksi ja päättäväisemmäksi.
"Niin, armollinen herra: minä toivoisin elämäni kaikki ilot yhdeksi liekkikimpuksi ja yhden tunnin ajaksi, niin että himmeän koiton sijasta syntyisi lyhyt, mutta kirkkaasti-loistava onnen valo, joka sitte voisi sammua kuin välähtävä salama."
Hän vaikeni. Semmoiset mietteet, tuo "välähtävä salama", eivät näyttäneet miellyttävän kuningasta, vaikka se kuvaus kyllä oli silloisen vuosisadan mielilause. Hän rypisteli pilkallisesti sieviä huuliansa. Mutta vielä lausumattoman moitesanan pidätti paashi pääsemästä ääneen jatkamalla innokkaasti puhettaan:
"Näin minä juuri tahtoisin! Courte et bonne!" Sitte hän ikäänkuin äkisti heräsi ja virkkoi nöyrästi: "Rakas herra! Mahdollista kyllä, että minä käsitän lauseen väärin. Sen voi ehkä selittää monella lailla, niinkuin useammat muutkin tuossa kirjassa. Mutta yhden asian minä tiedän ja se on pelkkää totta: Jos sinut, rakas herra, se kuula, joka sinua tänäpänä hipasi" — paashi ei sanonut ajatustaan päähän asti — "Courte et bonne! olisi sanottu, sillä nuorukainen sinä olet ja samalla mies — ja sinun elämäsi on hyvä!"
Kuningas sulki silmänsä ja uupui väsyttävän päivätyönsä vaikutuksesta uneen, jota hän ensin vaan teeskenteli, ollaksensa muka kuulematta paashin imarrusta ja päästäksensä siihen vastaamasta.
Niin leikitteli leijona koirasen ja myöskin koiranen leijonan kanssa. Ja ikäänkuin oikullinen ja turmiollinen kohtalo olisi tahallansa koettanut mitä sydämmellisimmin liittää rakastavaan lapseen hänen jumaloitua sankariansa, näytellen häntä lapselle aina uudelta puolelta ja syvimpienkin tunteiden kannalta — antoi se paashin myöskin päästä osalliseksi herransa katkerimmasta murheesta, mitä olla voi, isän sydämmen surusta.
Kuningas luetti Leubelfingillä, johon hän muuten ehdottomasti luotti, kirjeet, joita hänen pikku tyttärensä hovimestarinna säännöllisesti lähetteli Tukholmasta, ja paashipa niihin enimmäkseen sai kirjoittaa vastauksetkin. Hovimestarinnan kirjaimet olivat oikeata töherrystä ja muuten harvaan piirrettyjä, niin että Kustaa useimmiten ihan katsomatta työnsi hänen laveat kertomuksensa paashin eteen, jonka sukkelat silmät ja huulet yhtä ripeästi kiitivät pitkin sivuja kuin hänen nuoret jalkansa kiertoportaiden lukemattomia rappuja.
Eräänä päivänä huomaa Leubelfing kirjekuoren nurkassa suuren E-kirjaimen jota siihen aikaan käytettiin hyvin tärkeiden ja salaisten kirjoitusten merkkinä, että kirjeen saaja ne itse avaisi ja lukisi. Paashin-ominaisuudet, rohkeus ja uteliaisuus, voittivat. Leubelfing rikkoi sinetin ja ihmeellinen tapaus tuli ilmi. Hovimestarinna oli — kuninkaan itsensä tekemän oppisuunnitelman mukaan, jossa oli myöskin määrätty vierasten kielien aikaisin lukeminen — katsonut jo olevan ajan käsissä hankkia Italian kielen opettaja. Tarkoin toimitettu valikoiminen näytti onnistuneen. Nuoressa miehessä, eräässä synnyltään ylhäisessä ruotsalaisessa, joka oli pitkillä matkoilllaan paljon oppinut maailmassa, näyttivät kaikki ruumiilliset ja henkiset hyvät puolet olevan yhtyneinä: jalo, solakka vartalo, miellyttävä muoto, sievästi-kaareva otsa, sovelias käytös, vakava siveydentunne, opetuskyky ilman liikaa, synkkää kovuutta ja joutavaa turhantarkkuutta, aatelinen kunniantunto, kristillinen nöyryys ja — mikä oli pääasia — oikea luterilaisuus, joka, kuten hän itse tunnusti, hänessä oli itsenäiseksi ja horjumattomaksi vakuutukseksi muuttunut vasta uusiaikaisessa Babylonissa, Roomassa, kun itse näki kaikki heidän kauhistuttavat vääryytensä. Ymmärtäväinen hovimestarinna kertoi joka kirjeessä, miten suuresti se nuorukainen häntä miellytti. Nuori prinsessakin oppi ripeästi semmoisen opettajan johdolla, kun kerran pääsi alkuun. Sitte tapasi hovimestarinna eräänä päivänä hyväoppisen ja mielikuvitukseltaan vilkkaan Kristiinan nurkassa polvillaan hiljaksensa rukoillen päästelemässä sormiensa lävitse hyvänhajuisesta setripuusta tehtyjä rukousnauhan nappuloita, joita hän tuon-tuostakin haisteli pikku sieramillaan. "Minä löin hämmästyksestä käteni yhteen ja tulin valkoiseksi kuin kuvapatsas", kirjoitti kunnon hovimestarinna, ja lauseen lopussa oli viisi huutomerkkiä.
Kustaa Aadolf myöskin kalveni; hän oikein peljästyi ja hänen sinisilmänsä katsoa tuijottivat tulevaisuuteen. Hän tunsi jesuiittain seuran.
Jesuiitta oli viety vankeuteen ja Ruotsin ankaran lain mukaan oli hänen kärsittävä hengenrangaistus, joll'ei kuningas tahtonut oikeuden sijasta käyttää armoa.
Mutta hän käski paashiansa heti kirjoittamaan hovimestarinnalle: ett'ei tytöstä ole paljoa puhumista, koska asiaa oli katsottava vaan paljaaksi lapsellisuudeksi; jesuiitta sitä vastoin on kenenkään tietämättä toimitettava rajan yli, "sillä" — niin kuuluivat hänen sanansa — "minä en tahdo tehdä marttiiroita. Soaistunut nuorukainen mestauttakoon itsensä väärine ominetuntoineen, miten mielensä tekee, päästäkseen verentodistajain purppurapilveen, ja menköön taivasta kohti salaisine pahoine haluineen, jolla koetti saattaa turmioon lapseni herkkäoppista mieltä."
Mutta moneen päivään ei tuo "onnettomuus ja rikos", joksi hän sanoi lapsensa sielun viekoittelemista, suonut hänelle rauhaa; monesti hän suositun paashinsa näkyvissä sivutse puolen-yön, aina lamppunsa sammumiseen asti, käveli levottomasti edestakaisin ja paremmin itsekseen kuin paashinsa kanssa puhellen kiivastui noiden hurskasten isäin valheista, viisastelemisista ja valepukimista. Sill'aikaa puolihämärässä istuva paashi kauhuissaan ja peloissaan löi sykkivää nuorta rintaansa: ja lausui hiljaa itsekseen ikävät sanat: "olethan sinäkin pettäjä, viisastelija, valepukuun piiloutunut!"
Noista yöllisistä hetkistä asti oli paashi sanomattomasti, melkein hulluuteen asti, levoton valepuvustaan ja sukupuolisuudestaan. Voihan mitättöminkin seikka saattaa hänet ilmi. Sitä häpeätä karttaakseen päätti onneton kyllä kymmenestikin satuloida joka iltahämärässä tai varahin aamulla hevosensa ja ratsastaa pois maailman ääriin saakka, ja kymmenesti hänet aina pidätti kuninkaan viaton hyväily, hän kun ei aavistanut naista suosivansa.
Keveäksi muuttui kumminkin paashin mieli ruudin savussa. Silloin säkenöivät hänen silmänsä ja iloisesti ratsasti hän kuolettavaa kuulaa vastaan, jota hän uhkamielisesti vaati surullista unelmaansa lopettamaan. Ja jos kuningas sitte iltahetkinä ystävällisen kotihuoneen valossa kuuli paashiltansa jonkin tyhmyyden tai tietämättömyyden, sai hänet kiinni päästä ja suoravaisesti nauraen pöyrrytteli hänen kähärää tukkaansa, sanoi paashi, sydämmellisestä ilosta ja pelosta vavisten: "Ei se enää toiste tapahdu!"
Niin hän viivyskeli ja nautti suloisinta elämää kuoleman ovella.
Olipa se kummallista. Leubelfing tunsi, että kuningaskin oli tuttu kuoleman kanssa. Wallenstein oli nyt ruvennut hyökkääjäksi ja saattanut valloittajan väistymään, melkeinpä pakolaisen asemaan. Kristitty sankari laski joka päivä ja joka hetki, melkein uhkamielisesti, kohtalonsa Jumalan käsiin. Rintahaarniskansa, jota paashi hänelle aina tarjosi, hylkäsi hän itsepäisesti, sanoen sen pitimien painavan olkapäänsä haavaa. Hieno, taipuvainen panssaripaita, jommoista viisaat ja varovaiset käyttivät ihoa vasten, oikea alankomaalaisen takomistaidon mestariteos saapuu kuninkaalle, ja kuningatar kirjoitti sen mukana, että hän oli kuullut Wallensteinin käyttävän semmoista, eikä hänen mielestään hänen herransa ja puolisonsa sopinut olla huonommin varustettuna taistelussa. Sen hienon taoksen viskasi kuningas halveksivaisesti nurkkaan, sanoen sitä pelkurimaisuuden keksinnöksi.
Kerran yön hiljaisuudessa Leubelfing, ollen ainoastaan hienon seinän erottamana kuninkaasta, painaen korvansa seinää vasten kuuli Kustaan hartaasti rukoilevan ja Jumalalta anovan, että hänet otettaisiin pois paraassa loistossaan, ennenkuin hän tulisi tarpeettomaksi ja kykenemättömäksi.
Ensin vuosi kuuntelijalta kyyneleitä tulvimalla, mutta sitte täytti hänen mielensä itsekäs ilo, salainen riemu, voiton tunne siitä, että hänen oma pikku kohtalonsa oli kuninkaan suuren kohtalon kaltainen. Lapsellisissa ajatuksissa, että samoja tavuja oli hänen nimessään kuin kuninkaankin, vaipui hän vihdoin unen helmaan.
Mutta paashi näki pahaa unta, sillä hän uneksi omantuntonsa kanssa. Tuomitsevissa näyissä, jotka hänen unisilmiensä eteen aukesivat, tapahtui välistä niin, että kuningas, saatuaan hänet ilmi, laittoi säihkyvin silmäyksin ja nuhtelevin viittauksin hänet pois luotaan; milloin taas ahdisteli kuningatar häntä luudanvarrella ja semmoisilla haukkumasanoilla, joita se sivistynyt rouva ei tosielämässä käyttänyt, tuskinpa niitä lienee edes tuntenutkaan.
Kerran uneksi paashi, että hänen rautiotammansa pilttoutui ja lennätti häntä vihaisen-näköisen iltaruskon kultaamassa autiossa seudussa rotkoa kohti ja kuningas ratsasti hänen jäljessänsä, vaan hän pelastajansa ja takaa-ajajansa silmäin edessä pudota tuiskahti hirveään syvyyteen, jossa häntä ympäröi helvetillinen nauru.