III.
Leubelfing heräsi kauhusta huutaen. Aamu koitti ja paashin tullessa kuninkaan huoneesen oli Kustaa, maattuansa rauhallisesti ja virvoittavasti yht'mittaa koko yön, tyytyväisimmällä ja ystävällisimmällä mielellä. Kuningattarelta tuli juuri kirje, mutta siinä ei ollut mitään tärkeätä, joll'ei juuri jälkikirjoitus, jossa hän pyysi puolisoansa valvomaan oikeutta eräässä asiassa ja hädässä, joka hyvin likeisesti koski avuliasta rouvaa.
Lauenburgin herttua, siveetön mies, oli tuskin pari kuukautta sitte valtiollisista syistä nainut yhden lukemattomista kuningattaren serkuista ja nyt saattoi aikaan yleistä pahennusta siten, että kyllästyneenä vaimonsa vaaleaan tukkaan ja tumman-sinisiin silmiin lyhensi lempiviikkonsa ja riensi takaisin ruotsalaiseen leiriin ja siellä piti luonansa nuorta flavonilaista tyttö-lepakkoa. Sen oli hän oikeana ryövärinä riistänyt maantiellä friedlantilaisen saattojoukon käsistä.
Nyt kuningatar pyysi puolisoansa nopeasti lopettamaan moista kopeaa aviorikosta; sillä Lauenburgin herttua, karttaen vaan kuninkaan silmiä, säätyveljiensä keskuudessa julkisesti ylpeili kauniista saaliistaan ja rohkeni harjoittaa semmoista syntiä ja häpeää, kun muka oli valtakunnan-ruhtinas.
Kustaa Aadolf katsoi asian selväksi velvollisuudekseen ja käski vaan lyhyesti, että flavonilaistyttö — hänen nimensä oli Korinna — oli otettava kiinni ja tuotava hänen eteensä kello kahdeksan aikaan, jolloin hän luuli ehtivänsä takaisin lyhyeltä tarkastelumatkaltaan. Ollen ankara, vaan samalla inhimillisen-sävyisä, luuli hän, tuntien tuon Lauenburgin herttuan ja siis tietäen tytössä olevan vähempi puoli syytä, voivansa neuvoilla vaikuttaa häneen ja aikoi sitte lähettää hänet takaisin isälleen Wallensteinin leiriin.
Hän ratsasti pois, vaan jätti paashi Leubelfingin kirjoittamaan rauhoittavaa vastausta kuningattarelle, sanoen sitte itse lisäävänsä siihen pari riviä.
Kello oli jo yhdeksättä eikä kuningasta vielä kuulunut. Pari kiukkuisen-näköistä ruotsalaista keihäsmiestä toi Korinnan, jättäen hänet paashin huostaan, joka etuhuoneessa lopetteli kirjettään, miekka ja pistoolit vieressänsä pöydällä. Sen tehtyään sotamiehet poistuivat, sillä olihan kartanon portilla vahti.
Uteliaasti katsahti paashi kirjeensä ylitse vankiin, jonka oli käskenyt istuutumaan, ja kummastui hänen kauneudestaan.
Ollen kooltaan ainoastaan keskinkertaisen-suuri oli hänellä sievät olkapäät, hieno kaula ja pieni, kaunismuotoinen pää. Jospa vaan silmät olisivat olleet vähäistä tyynemmät, otsa vapaampi, sieramet ja suupielet levollisemmat, niin olisi siinä ollut täydellisen runottaren suloinen pää, vaikka Korinna muuten ei suinkaan ollut runollinen. Musta tukka ja tummat silmät tekivät miellyttävän muodon hyvin kalpean-näköiseksi. Epäjärjestykseen joutunut kirjava puku, jonka värejä ei etelän loistava taivas ollut himmentämässä, näytti pohjolan valossa liian heleältä ja uskaliaan-tapaiselta. Rinta kohoili ihan näkyvästi.
Vaitiolo kävi tytöstä tuskalliseksi.
"Missä on kuningas, junkkeri?" kysy hän kimakalla äänellä, joka mielenkiihtymyksen tähden kuului melkein kiljumiselta.
"Ratsasti vähän tarkastelemaan. Palaa kohta!" vastasi Leubelfing matalimmalla äänellään.
"Kuningas älköön luulkokaan, että minä luopuisin herttuasta", jatkoi intohimoinen tyttö hillitsemättömän-kiivaasti. "Minä rakastan häntä kuollakseni. Ja mihinkä sitte menisin? Isänikö luo? Hän minua julmasti rääkkäisi. Minä jään tänne. Kuninkaalla ei ole mitään käskyvaltaa herttuan yli. Minun herttuani on valtakunnan-ruhtinas."
Nähtävästi laverteli tyttö tuskissansa Lauenburgin herttuan omia sanoja, joka ollen pahatapainen mies kietoi puoleksi ivalla, puoleksi tosissaan kaikki rikoksensa ruhtinaanviitan suojaan.
"Siitä ei hänelle apua, neiti", vastasi Kustaa Aadolfin paashi. "Mitä valtakunnan-ruhtinaat ovat! Mutta kuningas on sotaherra ja Lauenburgin herttuan on totteleminen häntä."
"Herttua on", vastusteli tyttö, "kaikkein ylhäisintä ja jalointa sukua, mutta kuningas on syntyisin halvoista ruotsalaisista talonpojista." Hänen ystävänsä Lauenburgin herttua lienee hänelle kertonut tarinan, joka oli saanut alkunsa Kustaa Vaasan talonpoikaispuvusta.
Leubelfing hypähti ylös pahastuneena, astui kopean-suorana Korinnan luo, seisattui ihan hänen eteensä ja kysyi ankarasti: "Mitä loruja?"
Korinna oli myöskin peloissaan noussut ylös, mutta hänen näkönsä muuttui äkisti ja hän kiersi kätensä paashin kaulaan.
"Hyvä herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän pitää auttaa minua!
Minä rakastan Lauenburgia enkä luovu hänestä! En koskaan!"
Niin rukoili ja pyysi hän suudellen, hyväillen ja syleillen paashia, mutta sitte väistyi hän sanomattoman hämmästyneenä askeleen taapäin ja mitä kummallisin nauru vääristi hänen suunsa sanomattoman ivalliseksi.
Paashi kalveni ja peljästyi.
"Hyvä sisar", kuiskasi Korinna viekkaasti katsoen, "jospa tahtoisit vaikutustasi —"
Silloin Leubelfing vasemmalla kädellään kovasti tarttui Korinnan käsivarteen, painoi hänet polvilleen ja ojensi nopeasti siepatun pistoolinsa piipun kohti Korinnan pikku pään ohimoa.
"Ammu vaan!" huusi Korinna melkein mielipuolen tavalla, "tulkoon loppu sekä ilosta että kurjuudesta!" Kumminkin kartteli hän mitä notkeimmilla ja pelkääväisimmillä pään liikkeillä murha-aseen suuta.
Nyt asetti Leubelfing kylmän pistoolinsuun ihan hänen otsallensa ja sanoi kalman-kalpeana, vaan tyynenä:
"Kuningas ei sitä lainkaan tiedä, ei kuolemakseni."
Epäileväinen hymy vaan oli vastausta.
"Kuningas ei sitä tiedä", jatkoi paashi, "ja sinä vannot minulle tämän ristin kautta" — hän oli temmaissut sen kultavitjoista Korinnan kaulasta — "keltä olet saanut tämän? äidiltäsi, niinkö sanot? — sinä vannot tämän ristin kautta, ett'et sinäkään sitä tiedä, taikka minä muuten ammun!"
Mutta paashi antoi aseensa vaipua, sillä hän kuuli ratsujen töminää, sotilastervehdyksen kolinaa ja kuninkaan raskaita askelia portailla. Vielä kerran katsahti paashi polviltansa nousevaan Korinnaan; rukoilevainen oli se katse, niin että siitä voi lukea sanat, joita hän ei koskaan olisi ääneen lausunut: "Ole armelias! Minä olen sinun vallassasi! Älä ilmase minua! sillä minä rakastan kuningasta!"
Kuningas astui sisään toisena miehenä kuin pari tuntia sitte lähtiessään: ankara kuin Israelin tuomari, täynnä pyhää suuttumusta, liekitsevää vihaa kuin Raamatun sankari, jonka täytyy poistaa taivaan kostoa vaativa vääryys, ett'ei koko kansa hukkuisi.
Hänen oli täytynyt olla näkemässä inhottavaa tapausta: miten saksalaiset ylimykset saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaisten talonpoikain joukkoa, joka pakeni Wallensteinin jaloista Ruotsin leirin turviin.
Herrat olivat eräässä teltassa juoneet, heitelleet kuutiota ja lyöneet korttia aamunkoittoon asti. Eräs rehellisyydeltään epäiltävä kumppani, joka piti pelipankkia, vei kaikki heidän rahansa. Petturi oli aatelismies, jonka tähden he lyhyen riidan jälkeen päästivät hänet rauhassa menemään; mutta sen sijaan, suutuksissaan ja unipäissään palatessaan telttoihinsa, hyökkäsivät he tavaravaunujen kimppuun, jotka eräällä leirin kadulla rauhassa odottelivat. Lauenburgin herttua, joka ohi ratsastaessaan oli katsahtanut telttaansa ja nähnyt pesänsä tyhjäksi sekä heti arvannut epäillä kuningasta, ajaa lennätti heidän jäljestänsä ja yllytti heidän saaliinhimoisia mieliään tekoon, jonka tiesi kovasti katkeroittavan Kustaa Aadolfin sydäntä, kun saisi sen kuulla.
Mutta sattuikin niin, että kuningas omin silmin näki tuon rikoksen. Keskelle meteliä — kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, ratsuja pistettiin kuoliaaksi taikka ryöstettiin, turvattomia rääkättiin, vastustelijoita haavoitettiin — siihen meteliin ratsasti kuningas, jonka eteen onnettomat toivat rukouksensa, kirouksensa ja sadatuksensa ihan kuin Jumalan valtaistuimen eteen.
Kuningas hillitsi mielensä ja suuttumuksensa. Ensin käski hän pitää huolta pahoin-kohdelluista pakolaisista, sitte määräsi, että koko aateliston oli tuleminen hänen luoksensa kello yhdeksän. Palatessaan kotiinsa pysähtyi hän teloittajan teltalle, käski hänen pukeutua punaiseen vaippaansa ja seurata vähän matkan päässä jäljestä.
Semmoisella mielellä oli Kustaa-kuningas huomatessaan Lauenburgin herttuan jalkavaimon. Hän tarkasteli tyttöä, jonka raakamainen kauneus häntä ei miellyttänyt eikä myöskään heleä puku soveltunut hänen kirkkaille silmilleen.
"Missä ovat vanhempasi?" alotti kuningas, huolimatta tiedustella tytön omaa nimeä tai elämanvaiheita.
"Isäni on kroatilaisten päällikkö; äiti kuoli aikaisin", vastasi tyttö, jonka tummat silmät eivät kestäneet kuninkaan kirkasta katsetta.
"Minä lähetän sinut takaisin isällesi", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi tyttö, "hän pistäisi minut kuoliaaksi."
Sääliväinen liikutus lievensi kuninkaan ankaruuden. Hän mietti tytölle helppoa rangaistusta.
"Sinä olet kuljeksinut leirissä miehen puvussa; se ei ole luvallista", syytti kuningas.
"En koskaan", vastasi Korinna pahastuneena, "semmoista siveettömyyttä en koskaan ole tehnyt."
"Mutta", jatkoi kuningas, "sinä saatat rikkoutumaan avioliiton ja teet jalon, nuoren ruhtinattaren onnettomaksi."
Vimmainen luulevaisuus leimahti Korinnan silmissä.
"Kun herttua rakastaa enemmän, rakastaa ainoastaan minua, mitä minä sille voin? mitä minä tuosta toisesta huolin?" vastasi hän uhkamielisesti.
Kuningas katsahti häneen kummastuneena, ikäänkuin miettien itsekseen, olikohan tuo tyttö koskaan käynyt kristillistä lastenkoulua.
"Minä pidän sinusta huolen", sanoi hän sitte. "Nyt käsken vaan: sinä luovut Lauenburgin herttuasta ainiaaksi. Sinun rakkautesi on kuoleman synti. Tahdotko totella?"
Korinna kesti ensin väräjävin, sitte vakavin, jäykin silmin kuninkaan katseen ja pudisti päätään.
Kuningas kääntyi teloittajaan päin, joka seisoi ovella.
"Mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?" kysyi tyttö kauhistuen.
"Onko hän pyöveli? Mestaako hän minut?"
"Hän leikkaa sinulta hiukset, sitte vie ensimäinen matkue sinut Ruotsiin, jossa oleskelet niin kauan parannuslaitoksessa kunnes muutut evankeliseksi naiseksi."
Tuntemattomien huhujen ja kummallisten aavistusten vaikuttama pelko sai pienet aivot melkein sekaisin. Keritty pää, mitä voisi olla häpeällisempää, epäkunniallisempaa! Ruotsiin, tuonneko kylmään ja talviseen pimeyden ja jään kotimaahan, josta hänelle oli kerrottu tarina, että siellä oli matojen ja kummitusten valtakunnan ovi. Parannuslaitokseenko? mitä julmia kidutuksia se tuntematon sana sisälsikään! Muuttuisiko evankeliseksi vaimoksi? No, mitä se muuta voisi olla kuin: kerettiläiseksi? Ja pitikö hänen siis kaiken muun onnettomuuden lisäksi menettää vielä määrätty taivaallinen osansa? Hänenkö, joka ei yhtään paastoa rikkonut eikä jättänyt mitään hurskauden harjoitusta käyttämättä? — Hän tarttui ristiinsä, joka riippui katkenneissa vitjoissa, ja suuteli sitä innokkaasti.
Sitte katseli hän sekavin silmin ympärillensä. Hän huomasi paashin, ja kostonhimo leimahti hänen muodossaan. Hän avasi jo suunsa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, niinkuin kuningas oli häntä syyttänyt.
Kuningas seisoi rauhallisena sivulla. Hän oli ottanut paashin kirjeen ja luki sitä silmillään hyvin likeltä. Hänen tarkkaavainen muotonsa, jonka oikeuden, ja lempeyden-sekaisessa katseessa oli jotakin majesteetillista ja jumalallista, hämmästytti Korinnaa; hän pelkäsi. sitä kuin jotakin vierasta ja salaperäistä. Raakoihin tapoihin tottunut tyttö, joka oikein osasi arvostella kaikkia miesten kasvoja, joita mikä hyvänsä tavallinen intohimo värähytteli, eikä vähääkään arkaillut, hän ei päässyt selville tästä ylevän-jalosta ihmismuodosta.
Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. "Kumminkin on", ajatteli hän, "tuo lumikuningas jäätynyt mies, joka ei voi huomata naisen läsnäoloa eikä rakkautta, joka salaa hiiviskelee hänen ympärillänsä. Minä saattaisin vaan turmella nuoren veren! Mutta mitä siitä olisi apua? Ja sitä paitsi — paashi rakastaa häntä!"
Nyt astui teloittaja askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä tyttöä kohti.
Korinna huomasi jo olevansa hukassa. Nuolen nopeasti pujahti hän paashin viereen ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Lueta minulle kymmenen messua, hyvä sisar! kalleita messuja! Sinä olet minulle velkaa paksun kirkkokynttilän! Näetkös, toinen saa nauttia onnea, toinen —"
Ja samassa tempasi hän taskustaan puukon, viskasi tupen syrjään ja leikkasi taitavalla sivalluksella kaulasuonensa kuin pään kyyhkyseltä. Semmoisen taidon lienee hän oppinut leirikyökissä.
Teloittaja riisui heti punaisen viittansa, levitti sen vainaja-raukan päälle, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen molemmilla käsivarsillaan ulos sivuovesta.
* * * * *
Viereisestä huoneesta alkoi nyt kuulua kaikenlaista vilkasta ja tavattoman kovaäänistä keskustelua. Juuri kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi molemmat ovipuolikkaat, kokoutuneiden saksalaisten ruhtinasten ja herrojen keskelle.
He olivat huoneen pienuuden tähden tiheässä piirissä, noin viisi- tai kuusikymmentä luvultaan. Herrat eivät juuri näyttäneet kunnioitusta ansaitsevilta, moni oli päinvastoin muodoltaan niin välinpitämätön, kuin tuntisi hän yhtä vähän häpeän kuin pelonkin väriä. Siinä oli viekkaita päitä uhkarohkeiden, kunnianhimoisia typeräin ja hurskaita hävyttömäin vieressä: enimmäkseen semmoisia, jotka sotaväkeen lisäsivät omat miehensä ja jotka sentähden olivat väen luvussa otettavat huomioon yhdessä niiden kanssa.
Kuninkaan vasemmalla puolella oli ryhdiltään siveä päällikkö Erlach, jolla oikeastaan ei täällä ollut mitään tekemistä. Hän oli tullut Kustaa Aadolfin palvelukseen, kun piti häntä aikansa jumalisimpana sankarina, ja oli monesti tunnustanut kuninkaalle, miten häntä surettivat synnit, joita hänen täällä ulkona valtakunnassa täytyi nähdä: kiittämättömyys, teeskenteleminen, toiselle kuopan kaivaminen, vehkeily, juonien kutominen, salaliittoisuus, pahanteon eri osain jakeleminen mies miestä myöten, konnuuksien peitteleminen, lahjominen, maiden myönti, kavallus — kaikki pelkkiä semmoisia paheita, jotka olivat tuntemattomat ja mahdottomat hänen kotiseuduillaan Sveitsin vuorilla. Hän olikin tullut vaan kertomaan rakkaalle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, joka tunsi mieltyneensä hänen yksinkertaisiin tapoihinsa ja siveyteensä, jotakin uutta, lähettiläs kun näet, maanmiestensä yleiseen tapaan, oli hyvin halukas kaikkiin uutisiin; taikka oli hän tullut vaan mielensä ylennykseksi näkemään, miten hyve oli voittava pahuuden. Hän räpytteli levollisesti silmiään ja pyöritteli ristissä olevien käsiensä peukaloita.
Tämän hyve-kuvan vastassa, kuninkaan oikealla puolella, seisoi hävytön synninkuva: Lauenburgin herttua kalleimmassa puvussaan, paras pitsikaulus kaulassa, suu pirullisessa hymyssä, silmät pyörivinä ja jalat levottomasti elävinä. Hän oli tavannut teloittajan rengin, jolle teloittaja oli jättänyt viittansa. Sen alta oli hän huomannut ihmisen kasvot, oli siis astunut luo ja katsahtanut peitteen alle.
Kustaa katseli kokousta moittivilla silmäyksillä. Silloin pääsi myrsky valloilleen. Kummallista — kuningas, suuttuneena siitä, ett'ei noiden kopeain muotojen, ylpeäin ryhtien ja loistavain sotapukujen takana ollenkaan ollut niiden mukaista sydämmenjaloutta, käytti kopeutta masentaessaan ja rikosta rangaistessaan tahallaan karkeata, melkeinpä moukkamaista puhetapaa, joka ei muuten ollut hänen omaistansa.
"Rosvoja ja varkaita olette te ensimäisestä niin viimeiseen asti! Hävetkää toki! Te varastatte ja ryöväätte omia kansalaisianne ja uskonveljiänne! Hyi! Minua inhottaa! Sydäntäni oikein pakottaa! Teitä vapauttaakseni olen minä tyhjentänyt rahastoni — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä ole teiltä ottanut edes senkään vertaa, että olisin siitä itselleni saanut ratsuhousut! Niin, ennen toden totta olisin ratsastanut paljain säärin kuin vaatettanut itseäni saksalaisten omaisuudella! Teille olen lahjoittanut kaikki, mitä käsiini on joutunut, enkä ole itseäni varten pitänyt sikoläättiäkään!"
Niin kovin ja suorin sanoin nuhteli kuningas noita ylimyksiä.
Sitte kääntäen puheensa toiselle uralle kiitti hän heidän urhoollisuuttaan, heidän moitteetonta ryhtiään taistelukentällä ja sanoi moneen kertaan: "Urholliset te kyllä olette, niin, sen minä tunnustan! Teidän ratsastuksessanne ja taistelemisessanne ei ole moittimista!" mutta nyt leimahti toinen vielä kiivaampi puuska: "Kapinoitteko minua vastaan?" kysyi hän uhkaavaisesti; "olkoon menneeksi, kyllä minä suomalaisteni ja ruotsalaisteni kanssa taistelen teitäkin vastaan, niin että räpäleiksi jäätte kaikki tyyni!"
Sitte lopetti hän puheensa kristillisellä kehoituksella ja rukouksella, että saatu oppi juurtuisi sydämmiin. Herra Erlach kuivasi kädellään kyyneleen. Muiden herrojen muoto osoitti, ett'ei tuo kaikki heihin kuulunut, mutta ryhti oli heillä selvästi jo muuttunut sävyisämmäksi. Muutamat näyttivät liikutetuiltakin. Saksalainen luonne sietää paremmin karkeata, suoravaista haukkumista kuin laimeaa saarnaa tai hienoa, pistävää pilkkaa.
Niinpä olisi nyt kaikki ollut hyvin ja järjestyksessä. Mutta Lauenburgin herttua peittelemättömässä hävyttömyydessään lausui puoleksi kuninkaalle, puoleksi säätyveljilleen kopeat sanat:
"Mitä tarvitsee majestetin suuttua mitättömästä? Mitä me herrat olemme rikkoneet? Keventäneet vaan omien alamaistemme kuormat!"
Kustaa kalveni. Hän viittasi teloittajalle, joka oven toisella puolen nojasi seinää vasten.
"Laske kätesi tämän herran olkapäälle", käski hän.
Teloittaja astui esiin, mutta ei uskaltanut täyttää käskyä; sillä herttua oli sivaltanut miekkansa tupesta ja pelottavaa murinaa kuului joka taholta.
Kustaa tempasi miekan herttuan kädestä, painoi sen kärjen maahan ja ponnahutti terän kappaleiksi. Sitte tarttui hän teloittajan leveään ja karvaiseen käteen sekä painoi sen itse ikäänkuin halvautuneen herttuan olkapäälle ja piti sitä siinä hetkisen.
"Sinä olet valtakunnan-ruhtinas, konna, sentähden ei minun sovi tarttua kaulukseesi, mutta pyövelin käsi olkoon sinun kurittajasi!"
Hän kääntyi ja meni omaan huoneesensa. Teloittaja seurasi häntä jykevin askelin.
Paashi Leubelfingin olivat tiheässä seisovat herrat työntäneet erääsen ikkunankomeroon, jonka edessä riippuivat paksut villaverhot suurine tupsuineen. Koko tapaus oli häntä huvittanut nauruun asti. Korinnan verisen kuoleman jälkeen, joka häntä oli samalla peljästyttänyt ja rauhoittanut, olivat hänestä nuo sankarin masentamat ruhtinaat kuin huvinäytelmän henkilöt. Hän oli kuin poika, joka, tuntien olevansa isänsä suojassa ja ihmetellen hänen arvoansa ja valtaansa, mielihyvin ja nauruaan pidätellen kuuntelee, miten isä toruu velvollisuutensa laiminlyönyttä renkiään. Mutta ensi sanasta, jonka Lauenburgin herttua lausui, säikähti paashi, sillä niin kummallisen yhtäläiseltä kaikin puolin kaikui tuon miehen ääni kuin hänen omansa. Ja se peljästys muuttui melkein kauhuksi, kun herttua, kuninkaan pois mentyä, purskahti teeskenneltyyn nauruun ja kimakalla äänellä puhui:
"Haukkuipa hän ihan kuin tallirenki, tuo ruotsalainen talonpoika! Mutta kylläpä, piru vie, häntä tänään suututimmekin! Pereat Gustavus, Kustaa kuolkoon! Eläköön saksalainen vapaus! — Jatkammeko vähän peliä, herra veli, minun teltassani? Minä toimitan astian Wyrzburgin viiniä!" ja samassa laski hän kätensä vieressään olevan ruhtinaan käsivarrelle.
Mutta se herra veti kohteliaasti pois kätensä ja vastasi kumartaen:
"Ikävätä teidän arvoisuutenne. Jo olen lupautunut toisaalle!"
Kääntyen erään toisen puoleen pyysi herttua häntä vielä leikillisemmillä ja innokkaammilla sanoilla: "Sinä et suinkaan voi hyljätä kutsuani, kumppani! Vielähän olet velkaa yhden pelin, kun viimeksi voitit!"
Kreivi, pikainen herra, käänsi mitään virkkamatta hänelle selkänsä.
Joka kerran, kun herttua koetti uudistaa pyyntöänsä, hyljättiin se yhä lyhemmin ja jyrkemmin. Hänen edessänsä, kääntyipä hän mihin päin hyvänsä, syntyi tyhjää tilaa; kaikki poistuivat hänen tieltänsä.
Vihdoin jäi hän yksin keskelle huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hänelle selvisi tieto, että vertaisensa häntä vast'edes tarkasti karttaisivat. Hänen muotonsa vääristyi ihan rumaksi. Raivoisasti puristi hän kätensä nyrkiksi ja uhkasi kohtaloa tai kuningasta. Mitä hän murisi, ei paashi ymmärtänyt, mutta ylhäisen pään kasvot olivat niin pahaa uhkaavan näköiset, että kuuntelija oli vähällä pyörtyä.