TOINEN LUKU.
Purjehdus Epätoivon niemelle.
Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä, oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla. Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa, ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään. Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.
On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.
Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin; etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten menetellä.
Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle. He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.
Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa; viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla lehmällä.
Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista. Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt, etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän. Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää etsittäisi.
Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi, ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin, joka saataisiin helpommin aikaan.
Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle paljon lisätä.
En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä, millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.
Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.
"Oiva neuvo", virkahti yksi.
"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.
"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon, mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan, ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka kaulaan."
"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin. Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson neuvon varsin hyväksi."
Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön, valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan. Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.
Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.
Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl. penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin olimme maissa jälleen.
Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä. Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso, simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.
Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä mistään kompeistansa viilaa.
"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."
"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön, kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään mitä vaihtelevimmalla tavalla.
Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet, saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.
Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi. Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla; ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme onnelliseksi.
Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan. Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.
Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.
Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy. Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen, kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin viitsimme mukaamme ottaa.
Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita. Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista väkeä parveili tuijottelemaan meitä.
Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme, niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä. Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka yhtä ja toista aikoilimme.
Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme 20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.
Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa, leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me arvioitsimme.
Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta, joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.
Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan, ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.
Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin, johon leikkasi portugalinkielellä sanat:
"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."
Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme. Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen mukaisesti sen linnoitimmekin.
Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä, pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin, ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein sujuakseen.
Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa. Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme tässä leirissämme.